Lapsethan ovat sillä lailla hauskoja, että he eivät oikein osaa aina... tarkoitan koskaan ajatella, miten heidän toimintansa näyttäytyy muille.

Olipa se sitten lääkärikäynti, Alko tai päiväkodin vasu-keskustelu, lapset osaavat heittää juuri noloimmat läpät siinä. Kaikista jumalan paikoista, juuri siinä. "MEIDÄN ÄITI KÄYTTÄÄ VAIPPOJA" saniteettihyllyn edessä ja "isi, eksää aio ostaa ollenkaan kaljaa tällä kertaa?" kaupassa.

Omat lapseni ovat vasta kaksi ja kohta viisi, mutta siitä huolimatta he ovat lyhyehkön toiminta-aikansa aikana onnistuneet saattamaan minut useisiin kiusallisiin tilanteisiin.

Viimeisin kaunis hetki kaksivuotiaani kanssa oli, kun ravintolassa hän ensin katsoi naapuripöydän ihmisten vatsoja ja sitten kovaan ääneen kertoi heille, että "MINUN ÄIDILLÄNI ON ISO, IIIISO MAHA".

Ja vannon: en ole koskaan itse maininnut vatsastani lapsilleni, vaikka se toden totta iso onkin. Jos ovat taputelleet "hauskaksi" kutsumaansa vatsaani, olen kertonut vatsani olevan vain ihana. Mutta että sillä lailla ovat kovin observoivia nuo lapset. Tarkkaavaiset perkeleet.

No ei siinä, miestäni lapsemme kuitenkin kutsuvat Pääpierupepuksi, joka on selvästi hauskin juttu ikinä. Tosin sen taisin itse istuttaa heidän mieliinsä, eikä se sittemmin ole tullut sieltä enää pois. Sori siit, aviomieheni.

Sitten oli tämä yksi keskustelu kaksivuotiaan ja isänsä välillä.

"...sitte mä söin jäskii. Äiti osti jäskii."
"Ai, sä sait jätskii?"
"Joo. Isi ja isoveli meni kalastamaan. Mä en menny kalastamaan. Mä meni pomppulinnaan."
"Aijaa, oot ollut pomppulinnassa?"
"Mä pompin siellä."
"Oliko se kivaa?"
"Joo. Sitte äiti huusi."

Mikäli lapseni ei olisi niin dramaattinen, hän olisi voinut jatkaa lausettaan, esimerkiksi että "...huusi lempeän informatiivisesti, että kymmenminuuttinen pomppimisaika on päättynyt ja jatketaan kulta matkaa", joka olisi ollut se koko totuus. Mutta toisaalta, mitä hauskaa siinä sitten olisi ollut.

Ja sitten oli tämä vastikään tapahtunut episodi, jossa minä, pahaa-aavistamaton äiti juoksin pankkiautomaatille ja jätin kolmen metrin päähän esikoislapseni odottamaan autoon. Tuon esikoislapseni, joka muuten sattumalta sillä aikaa laittoi itse itselleen leikkikäsiraudat ja sitten istua nökötti autossa yksin käsiraudoissa ja katsoi surkeana ulos ikkunasta.

Mikäli en olisi havainnut tämän nuoren huumoristin tempausta, olisimme saattaneet saada muutamalta ohikulkijalta ikävien katseiden lisäksi myös aika nopean soiton kaikkiin mahdollisiin tahoihin poliisista eläinsuojeluun ja palokunnasta lasuun.

Mutta ei kait siinä. Ihan perushuumoria. Kehen lie tullut.

"Sori siit", vastaisi hänkin ehkä nyt.