Pieni pulleasorminen käsi tarttuu tiukasti äidin käteen. Nyt mennään, yhdessä. 

Kun ensimmäisen kerran lapsi ymmärsi antaa minulle kätensä pyynnöstäni, sydämeni suli. Pieni lapsi laittoi käden käteeni rutiininomaisesti, aivan kuin niin oltaisiin tehty aina. Siitä asti olemme kulkeneet joka paikkaan käsi kädessä, taaperon tahmainen käsi päättäväisesti kättäni puristaen. 

Käden antaminen äidille on myös hyväksymisen merkki arkisille askareille, kuten vaipan vaihtamiselle tai hampaiden pesulle. Aina kun ei leikeiltään joutaisi pysähtymään moisten hoitamiseksi. Myös päivä- ja yöunille kuljemme käsi kädessä. Sekin on merkki yhteisymmärryksestä. Jos taaperoa ei huvita jokin askare, hän ei suostu antamaan kättä.

Joskus käsikkäin kuljetaan, kun voimat ovat loppu. Jos itkettää, väsyttää, kiukuttaa ja nukuttaa. Silloin auttavaa kättä tarvitaan ihan vain pystyssä pysymiseen, henkiseksi tueksi ja turvaksi.

Hurjan hauskaa on, kun juoksemme käsikkäin ympyrää tai pompimme sängyllä. Tänään kipitimme kutittavaa isiä karkuun käsikkäin.

Tänään meille syntyi myös uusi käsikkäin olemisen muoto. En ollutkaan hoksannut ennen, että myös rattailla matkustaessa voi kulkea käsikkäin. Tarvitaan vain kolmas henkilö työntämään rattaita sillä aikaa. 

Ja jos leikkijunalle on varattu juuri se äidin puoleinen käsi, voi kättä pitää kädessä myös kauimmaisella kädellä – käsi rintakehän yli ristissä.

Tsihi.