Aamuyön murheita
9.18Ensimmäinen ajatus on vauva – mahassa kasvava sikiö. Onkohan sillä kaikki hyvin? Tunnustelen vatsaa ja tunnen jo toista päivää, kuinka vasen puoli vatsasta on kovempi kuin oikea. Onko vauva vasemmalla? Miksiköhän se on vasemmalla? Onko normaalia, että vatsa tuntuu kovemmalta vain toiselta puolelta? Onko vauvalla varmasti kaikki hyvin?
Sitten iskee seuraava pelko. Onko tässä mitään järkeä? Tehdä nyt toinen lapsi, vaikka ensimmäisenkin kanssa on hommaa riittämiin. Mitä jos en jaksakaan toista pikkuvauva-aikaa? Ne kaikki kymmenet yöheräilyt syöttöineen. Tai ne alun mysteeri-itkut, kun mikään ei saa vauvaa rauhoittumaan?
Ja kaiken puklun, imetysmaratonien, itkujen (mahdollisesti myös äidin) ja yöheräilyjen keskellä asuu taapero. Taapero, joka myös kaipaa täyden huomion, tuen ja rakkauden. Taapero, jonka oma – paikoittain kiivas – tahto on löytynyt. Tukenaan minä, väsynyt äiti. Kaksi kiivasta temperamenttia (mistä lie taapero perinyt... kröhöm), joista toisen pitäisi kuitenkin olla se ymmärtävä, turvallinen vanhempi ja vain toisen kiukkuileva taapero.
Tai entäs jos minulle sattuu jotain synnytyksessä? Jo ajatus siitä, että jätän esikoisen hoitoon ja menen synnyttämään toista lasta, saa mielen surulliseksi. Kun toinen raukka ei edes kunnolla tajua, että seuraavaksi äiti tulee kotiin vauvan kanssa. Toisen vauvan. Ja entä jos kuolenkin synnytyksessä? Esikoinen menettää äidin, vaikka kotiin luvattiin lisää elämää, ei vähemmän.
Kun kaikki pelot ja ahdistukset ovat tulvineet mieleen ja pari kyyneltä vuodatettu, kello onkin jo kuusi aamulla. Hikoilusta märät lakanat ja huolesta kipeytyneet hartiat tainnuttavat hiljalleen äiti-ihmistä takaisin uneen. Sitten herääkin jo taapero. Aivan liian aikaisin, aivan liian väsyneenä.
Hetken taaperon kanssa aamutoimia touhunneen takkuisen ja uupuneen, murheen madaltaman äidin mieleen pilkahtaa ajatus. Joku on joskus sanonut, että paras lahja, minkä vanhemmat voivat lapselleen antaa, on sisarus. Ehkä se on niin. Saada sisarus, joka tietää juuri millaista on elää niiden vanhempien kanssa, siinä suvussa, siinä elämässä. Omani ovat olleet ainakin korvaamattomia.
Ehkei toisen lapsen saaminen ole uhka kellekään. Sehän on lahja meille kaikille. Aamuyöllä huolet vain voimistuvat. Ehkä me pärjäämme, selviämme. Meidät on luotu siihen.