Kiitollisuus

29.9.2014

Eräs asia sai minut tänään miettimään, millaista olisi, jos olisin yhtäkkiä yksin. Jos menettäisin kaiken tärkeän, mitä minulla nyt on.

Lapsen myötä elämään on tullut selkeä, alkukantainen merkitys. Siis sellainen, että tässä on tällainen pieni ihminen, ja minun tärkein tehtäväni on pitää siitä huolta. Ei siis siinä mielessä merkitystä, että elämäni tai kenenkään muunkaan elämä olisi merkityksetöntä ilman lasta, mutta tiedättehän. Se vain on sellainen hyvin, hyvin selvä kiintopiste elämässä. Jonkun toisen elämä, josta sinä olet aikasi vastuussa.

Sitten mietin miestäni. Hän on minun kumppanini, sielunveljeni, johon luotan kuin kiveen. Joskus heikkoina hetkinä saatan varmistella, että onhan hän minun ja minä hänen, mutta oikeasti tiedän että niin on.

Sitten on koti. Tämä turvasatamamme, johon me kaikki aina tulemme. Täältä me heräämme ja täällä me nukahdamme. Täällä on kaikki materiaalinen onni, mitä meillä on. Vaikka eihän se kahden edellä mainitun rinnalla ole mitään, mutta tärkeä silti.

Kohta meille syntyy uusi perheenjäsen. Lisää rakkautta tämän katon alle. Lisää meitä.

Miettiessäni tämän kaiken menettämistä, tulin ahdistuneeksi ja surulliseksi. Mitä jäisi, jos kaikki vietäisiin pois? Tietysti minä, mutta mitä minä minulla tekisin, jos minulla ei olisi kaikkein rakkaimpiani – kumppaniani ja lapsiani? Kuinka yksin olisin ja kuinka turvaton olo minulla olisi. Pitäisi alkaa uusi elämä, jossa kaikki tämän hetken tärkeimpäni oltaisiin otettu minulta pois, kuin matto jalkojeni alta. Tiedän, että siitä voisi selvitä, mutta kuinka lohduttomalta pelkkä ajatuskin tuntuu.

Sitten minut valtasi nöyrä kiitollisuus. Niin pakahduttavan suuri kiitollisuus, että itkettää. Sitä aina valittaa milloin mistäkin ja murehtii milloin mitäkin. Ei muista kuinka onnekas pirulainen sitä on, ja nimenomaan onnekas. Minä. Tämä tämmöinen. Sillä usein tämä elämä antaa meille hiton paljon enemmän, kuin me olemme antaneet ikinä mitään. Ja harvoin se ottaa yhtään samalla mitalla kuin on antanut.

Siksi kiitollisuus.