Kun vauvauutinen tuli, asia tuntui aika abstraktilta vielä. Pystyin kuvittelemaan raskauden ja ajatuksen vauvasta, mutta siinäpä se. Kun pahoinvointi alkoi, raskaudesta tuli hyvinkin todellista. Ja kun maha alkoi kasvaa, raskaus tuntui erittäin konkreettiselta. Silti se vauva, sikiö, siellä mahassa oli aika pitkään tuntematon tyyppi.

Nyt kun raskaus on edennyt viimeiselle kolmannekselle, vauvasta on tullut hiljalleen todellisempi. Vauvan sukupuolen selvittäminen teki asiaan paljon. Vaikka vauvan sukupuolella ei ole väliä, sen tietäminen auttoi hahmottamaan jotain konkreettista vauvasta. Nyt tiedämme, että meille tulee tyttövauva, taaperon pikkusisko. Lisäksi sukupuolen selvittäminen on helpottanut nimivaihtoehtojen miettimistä, mikä myös osaltaan personoi tulevaa lasta – ainakin ajatuksissamme.

Vahvistuneet liikkeet ovat tehneet vauvasta enemmän tyypin. Sen liikkeet saavat hymyilemään ja joskus tuskailemaan. Se potkii, kun minä lepään ja nukkuu, kun minä liikun. Se tykkää makeasta, aivan kuten minäkin. Sen liikkeet ovat auttaneet minua hahmottamaan sisälleni oikean vauvan, oikean persoonan. Kun pieni kantapää töytäisee oikein kunnolla minua kylkiluihin tai kun vauva jumppaa ja möyrii kohdussa, osaan kuvitella pienen möyrivän vauvan myös kohtuni ulkopuolelle, kainalooni ja syliini.

Samaan aikaan, kun lapsi personoituu mielessäni, alkaa valtava kaipuu. Haluan nähdä jo pian tämän lapsen. Haluan hänet syliini ja haluan nähdä hänen kasvonsa. Haluan nuuskia pientä päätä ja suukotella pieniä poskia. Haluan esitellä taaperolle hänen pikkusisarensa, ja ihmetellä häntä isänsä kanssa.  

Haluan tutustua tähän lapseen, vaikka luulen, että tunnemme jo. Haluan toivottaa hänet tervetulleeksi tähän maailmaan.  

Rakkaus on jo syntynyt, vaikken lasta ole vielä nähnytkään.