Tietoa mainostajalle ›

Koska tästä tuli näin hiton hankalaa?

26.11.2014

Milloin jokainen vaipanvaihto muuttui hippaleikiksi, miksei  hanskat  voi  koskaan  mennä käsiin ilman peukun pihtaamista, miksei yhtäkään v...

Milloin jokainen vaipanvaihto muuttui hippaleikiksi, miksei hanskat voi koskaan mennä käsiin ilman peukun pihtaamista, miksei yhtäkään vaatekappaletta voi pukea – tai riisua – ilman spagettijalkoja tai lattiaäksää ja miksi sen kynsien leikkaamisenkin pitää olla niin helvetin hankalaa?

Miksei pipo voi pysyä päässä kuin sekunnin siitä kun se on päähän laitettu, miksei nukkumaan voi mennä suosiolla kun väsyttää, miksi se vesimuki pitää kaataa kolmannen kerran peräjälkeen lattialle, miksei kävely kaupassa tai kadulla onnistu ilman yhtäkkistä täysvelttoutta ja miksi kaikki pitää haluta nyt ja heti, tai muuten tulee raivarit? Miksi kaikki on lähtökohtaisesti ei?

No koska se on lapsi, vasta taapero. Koska orbitofrontaalinen aivokuori ja muu kehittymättömyys. Ja koska kaiken kuuluukin olla vähän hankalaa.


Mutta miksi se on aikuiselle niin vaikeaa kestää? Miksi verenpaine nousee ja kiukuttaa? 

Miksen varaa tarpeeksi aikaa kikkailuun, koska sitä kuitenkin tulee? Miksen ole kuin pyhä lehmä (paitsi ulkonäöllisesti), joka pysyy rauhallisena, tapahtui mitä tapahtui? Miksen jaksa aina pohjustaa, neuvotella, kertoa, ymmärtää ja antaa aikaa? Miksi menee hermo? 

Ja miksi, oi miksi mulla on tämä raskausmaha vielä tässä minun ja lapsen välissä, mikä tekee musta kömpelömmän kaikessa ja siksi entistäkin lyhytpinnaisemman?


Tänään itkin, kun olin viimein saanut kaikki ulkovaatteet villasukista kurahaalareihin lapsen päälle. Olin niin loppu ja turhautunut siihen rumbaan. Siihen, lähes jokakertaiseen taistoon, ja ennen kaikkea omaan ärtymykseeni. Jo vaatteiden pukemisen suunnittelu alkaa täyttää kuppia, koska tietää mitä on taas tulossa. 

Koska kun on aikansa yrittänyt ilon kautta ja maanittelemalla pukemista, eikä vieläkään ole onnistunut saamaan villasukkia lapsen jalkaan, se kuppi usein täyttyy ja menee nurin. Sitten ärsyttää, kiroiluttaa ja kiukuttaa. Ja sehän alkaa jälkikäteen harmittaa, koska tietää, ettei ärsyyntymisestä ja äänen korottamisesta ollut taaskaan yhtään mitään hyötyä – päinvastoin.

Ja sitten saattaa tulla itku salaa vessassa. 

Näin tilanteiden rauhoituttua on helppo olla kypsä kasvattaja, joka osaa olla se tilanteen aikuinen, mutta miksi se on niin vaikeaa olla sitä aina niissä tilanteissa? Miksen onnistu joka kerta? Missä on mun zen, kun sitä kaivataan?

You Might Also Like

20 kommenttia

  1. http://www.ellos.fi/tretorn/sadehaalari/445096?N=1z141pmZ1z141rpZ1z141o7&Ns=RankValue7|1&Nao=23&selArt=511722 meillä on tää, ostettu jollain -50% alekoodilla, on siis musta.
    ja on ollut elloksen ihan omakin, sellanen räikeenkirjava :D niinkun taivaanlahja, terveisin se joka ei jaksa tumpata sataa kerrosta, saati pukea kolmee lasta. koska hermo ei kestä aamuisin edes kun ei oo itsellä sopivia kamoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha! Mä itseasiassa jo katoinkin noita sun Instagram-vinkistä! Kiitos! :)

      Poista
    2. Sillon kun asuttiin Turussa niin aika vetisiä talvia oli, tuolle oli kyllä käyttöä toppapuvun rinnalla. Elloksen oma hajos jo yhden tytön jälkeen, tuli ihmeellisiä halkeamia (google kertoo muistakin joilla sama ongelma). Toi tretorn ollut parempi tällä meidän testillä..

      Poista
    3. Kiitos vielä vinkistä, mä tilasin nyt puvun! Mutta en raskinut nyt ottaa Tretornia, kun se olisi ollut huntin. Lähdin puolet edullisempaan ratkaisuun ja nyt vaan pitää toivoa, että kestää... :) Raportoin kuinka meille kävi!

      Poista
  2. Mä niin ymmärrän! Tää kuulostaa nyt ihan kamalalta (jo mun päässä - yritän muotoilla mahdollisimman hyvin), mutta just toi vaihe ja kuopuksen eka vuosi oli kyllä rankinta ikinä. No ei ollut (ja mä oikeasti yritin muotoilla), mutta ihan hullun rankkaa se oli. Kun se eka on just sen kaks eli temppuilut kukkeimmillaan ja oma keho täynnä hormoneja ja pää sekaisin. Oli toki paljon ihanaa ja upeaakin, tietysti. Mutta tällä mä nyt yritin kömpelösti sanoa, että mä ymmärrän. Multa oli zen kadonnut erittäin pitkään. Ja silti nää on ihan mielettömiä tyyppejä, että ehkä ne kolhut on olleet hyvin vähäiset. Pinnan palaminen on normaalia kuitennii. Ja ah kuule, kaikki niin helpottaa, kun tyypit kasvaa. Hyvin sä vedät!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti hei! Pääosin onkin ihan jees, mutta sitten on nää hetket. Kummallakin – taaperolla ja mulla. Tää raskaus tuntuu kyllä vahvistavan kaikkia tunteita, olipa se sitten rakkautta, turhautumista tai kiukkua. Ja sit tää maha. Ku se on tiellä ja toinen rimpuilee kumppareita vastaan ja tulee hiki ja ääääääh... Noh, kyl sä tiiät! <3

      Poista
  3. Tännekin tarvittas lisää pinnaa...

    VastaaPoista
  4. Uskon omien tunteiden voimakkuuden johtuvan siitä, että oma lapsi tulee niin lähelle, korostaa omaa keskeneräisyyttä ja on niin niin kovin rakas. Lisäksi vielä väsymys ja mahdolliset hormonien vaikuttavat. Ehkä siksi siis ärsyttää, kiukuttaa, itkettää ja tuntee syyllisyyttä omasta käytöksestään, kun haluaisi tarjota sille omalle lapselle sitä maailman parasta. Ja joutuukin hyväksymään sen, ettei olekaan se täydellinen äiti, joka jaksaa kaiken, pystyy kaikkeen, joka ei koskaan menetä malttia, ajattele pahasti tai korota ääntään. Odotukset omasta itsestä äitinä ei täyty, jolloin pettyy ja surettaa. Kukaan meistä ei ole täydellinen, mikä on äärimmäisen helppo sanoa, mutta käytännön tilanteissa kovin vaikea hyväksyä välillä. Uskon näiden tunteiden tulevan niin voimakkaina, koska kyse on paljolti siis käsityksestä itsestä: millainen äiti minä olen? miksi taas näin - mitä tein väärin? minun pitäisi jo oppia tekemään tämä toisin? enkö minä kelpaa? Olenko huono äiti? Perustan tämän ajatuksen sille, ettei toisten lasten hoitaminen herätä niin voimakkaita tunteita. Pukemisraivarit, nukkumisraivarit, ruokaraivarit jne. - ärsyttää joo, mutta ei itketä tai hermo mene, ääni ei korotu. Esimerkiksi siis vaikka päiväkodissa, jossa lapsia ja raivareita riittää. Vieraan lapsen käytös ei vaikuta minuun tai käsitykseen itsestäni. Osaan hoitaa tilanteen maltilla, oikeastaan juuri niin mallikkaasti kuin haluisin oman lapsenikin kanssa hoitaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, olet niin oikeassa. Viisaasti ajateltu ja hyvin kiteytetty. Kiitos!

      Poista
  5. Sellasen kullanarvosen vinkin annan, että meillä ja hoidossa lapsi lahjotaan aina puettuaan ksylitolipastillilla. Että oikein koulutetaan positiivisia mielikuvia vahvistamalla. Ihan kun koiria.
    Niin kerta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No arvaappa yritinkö tänäänkin kynsien leikkaamisen yhteydessä! Muina koirallisina myös. Mutta ei toiminu stana! :D Lapsi yritti vain saada lahjuksen ennen operaatiota. Ja kun se leikkuuhomma ei edes ennen ole ollut yhtään vaikeaa, vaan ihan kivaa kaikkien mielestä. Mutta toisin on nyt.

      Mutta lahjonnan ja positiivisten mielikuvien merkitystä ei tule vähätellä. Aion yrittää jatkossakin ;)

      Poista
  6. Tää on niin tuttua! Apua. Vieläkin, vaikka isompi on jo kolme ja pienempi vuoden. Mä oon välillä ihan loppu kaikesta taistelusta.

    Tosi hyvin kirjoitettu. Suoraan mun ajatuksia, poislukien se vauvamaha kun se vauva on jo tosiaan vuoden mutta tilanne päällä edelleen, stna :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja mulle tulee tosiaan kohta se toinen rääkyle tuohon sekoittamaan pakkaa. Apua! :D Mutta se hyvä niissä pikkukääröissä on, että ne ei sentään laita hanttiin ja juokse karkuun. Että noin vuoden edes toinen tyypeistä pysyy aika paikallaan! Haha!

      Poista
  7. Mä olen järkeillyt tämän niin että pukemistilanne ei ole VAIN pukemistilanne. Siinä nousee mielikuvia jo tulevasta aikuisesta, pärjääkö se, onko se terve, osaako se toimia ja käyttäytyä.

    Itsessään harva asia pukemistilanteessa on hankala, paitsi ehdottomasti raskausmaha on. Mutta ilman masuakin on maailmassa turhautunut miljoonia äitejä. Veikkaan että se on turhautumista ja pelkoa jostain tulevasta "miksi lapsi juoksee karkuun, apua, entä jos se ei tottele koulussakaan, se ei pärjää, se jää yhteiskunnan ulkopuolelle, mä en osaa kasvattaa sitä".

    Pukemistilanteen kun ottaa vain pukemistilanteena, niin se voi auttaa. Tokikaan raskausmahaa se asenne ei pienennä, mutta muuten!

    Kuulostaako uskottavalta? :)

    -Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, hyvää pohdintaa! Nyt tuntuu, että kyllä mua aika paljon vaan turhauttaa se, että asia ei onnistu just sillä hetkellä kun haluaisin. Että hittoako potkii noita kenkiä pois, ku pitäis jo lähteä. Kaveri juoksee karkuun, on spagettina ja venkoilee vastaan, mitkä on aika hankalasti handlattavia juttuja välillä. Liukas epeli kun on! :D Ja sitten se hemmetin mahakin tuskastuttaa ja vaikeuttaa kaikkea tosiaan siinä. Mutta sitten kun pinna palaa ja ääni nousee, niin iskee se harmitus ja huono äiti -fiilis.

      Poista
  8. Kuulostaa niiiiiin tutulta. Joka päivä samat taistelut. Meillä taistellaan ruokapöydässä. Viisi kertaa päivässä! Aina sama homma. On maidot lattialla ja tukka ruuassa. Hohhoijaa! Kyl tääkin vaihe ehkä joskus menee ohi? :D Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eikö tää elämä oo täynnä kaikkia vaiheita! Menee kai tämäkin joskus ohi. Vaiheesta toiseen vaan tässä näin – kohta onkin sitten se murrosikä jo :D Tsemppiä sinnekin! :)

      Poista
  9. Voih! Kuulostaa niin äärimmäisen tutulta ettet uskokkaan! Mulla on kaksi lasta, poika täyttää ensi viikolla kaksi ja tyttö puolivuotta. Ikäeroa heillä on siis puolitoista vuotta ja tämä ensimmäinen puolivuotta kahden näin pienen lapsen äitinä on ollut äärimmäisen kuluttavaa, vaikeeta, mutta onneksi myös erittäin palkitsevaakin ja ihanaa. Meillä pojan uhma puhkesi melkein heti tytön synnyttyä, tai oikeastaan kesä mentiin vielä ilman sen suurempia kommelluksia, mutta kun tuli syksy, niin aivan kaikki muuttui. Pojan uhma oli yhdessä vaiheessa niin paha, että itkin joka päivä sitä miksi kaikki on niin pirun vaikeeta ja miksen pysty pitämään itseäni niissä tilanteissa rauhallisina? Ikävöin silloin omaa poikaani todella paljon ja olisin tehnyt mitä tahansa, että se ihana iloinen poika olisi tullut takaisin sen kamalan uhmamonsterin tilalle. Tähän ei auttanut kuin aika ja se, että annoin itselleni paljon anteeksi. Hoin itselleni, etten pysty enkä voi olla täydellinen ja tee vain se mihin pystyt ja katso välillä läpi sormien. Kun olin itse rennompi, oli poikakin. Tosin, joskus on huonoja päiviä mutta se ylenpalttinen huuto ja raivoaminen on onneksi laantunut.

    Väsyttävää ja kuluttavaa - tiedän. Mutta, yritä jaksaa ja ajatella, että kaikki kuuluu kehitykseen ja et ole yhtään sen huonompi äiti, vaikka poika kuinka huutoraivoisi ja tuntuisi siltä, että seinät kaatuu päälle. :)

    Kyllä se siitä - aivan varmasti. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts, tuo ikä yhdessä uuden tulokkaan kanssa on varmasti lapselle hankala ja sitä kautta ehkä vielä hankalampi vanhemmillekin. Meidän tyypeille tulee ikäeroa inasen vaille 2,5 vuotta, mutta kyllä siinäkin on ihmettelemistä. Tuo ikävä on kyllä sellainen asia, mitä vähän nyt jo koen, vaikka kuopus ei ole syntynytkään vielä. Siis että ikävöin nyt jo mun ja esikoisen yhteistä aikaa. Mutta onneksi sitä voi sitten järkätä nuoremman synnyttyäkin, tosin vähän erilaista se sitten on.

      Kiitos kauniista sanoistasi ja kaikkea hyvää myös sinne! <3

      Poista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki