Tietoa mainostajalle ›

Myöhästelevän miehen tytär

27.3.2015

Jokaisesta ihmisestä jää jälkeensä perintö. En puhu nyt maallisesta perinnöstä, vaan asioista, joita jätämme jälkeemme muihin ihmisiin. Tied...

Jokaisesta ihmisestä jää jälkeensä perintö. En puhu nyt maallisesta perinnöstä, vaan asioista, joita jätämme jälkeemme muihin ihmisiin. Tiedättehän. Muistot tietysti, mutta myös meidän tekomme, tapamme, ajatuksemme ja arvomaailmamme. Kaikesta jää läheisimmillemme jotain. Varsinkin lapsillemme. He jos ketkä ovat peilikuviamme. Ainakin osin. 

Tapahtuipa tässä, aivan pari päivää sitten, että minulla oli pieni hetki aikaa ennen uloslähtöä lasten kanssa. Molemmat lapset nukkuivat vielä päiväuniaan ja minä olin jo pakannut kaikki tarvittavat tavaramme kasaan. Pyörin tyhjän panttina, mikä on näinä päivinä hyvin harvinaista. Olin jo useita viikkoja miettinyt uloslähtiessäni, että himputti kun nilkkurini ovat tomuiset, pitäisi plankata. Aina kuitenkin unohdin asian ja putsaus jäi.

Isäni oli tarkka kengistään. "Aina on aikaa plankata kengät", hän tuppasi sanomaan. Hän oli alituiseen myöhässä kaikkialta, eikä vain kiireisen elämäntapansa vuoksi, vaan myös siksi, että likaisilla nahkajalkineilla ei lähdetty. Kengät oli oltava puhtaat, plankatut. 

Muistan vieläkin sen varta vasten kenkien kunnossapitoon tarkoitetun rasian lapsuudenkodissani. Se oli mustavalkoinen ja sen päällä oli vanhanaikaisen kengän kuva. Sen kiinnitysnappi ei koskaan pysynyt kiinni, vaan pompsahti aina auki. Kai liian täyden sisältönsä vuoksi. 


No siinä lasten heräämistä odotellessani päätin viimein putsata nuo likaiset nilkkurini. Plankatessa muistin tietysti isäni ja hänen kenkäteesinsä. En sen enempiä häntä muistellut, mutta mielessäni pyöri. Ihan abstraktisti vain. Plankkasin kenkäni, ja jo lapset heräsivätkin. Lähdimme ulos.

Vasta tänään tajusin, että tuo taannoinen kenkienplankkauspäivä oli isäni kuolinpäivää seuraava päivä. Isäni kuolemasta tuli seitsemän vuotta. Vaikken kovin hengellinen tyyppi olekaan, yhteensattuma oli jännä. En edes muistanut kyseistä vuosipäivää, mutta kengät, jotka olivat odottaneet yli puoli vuotta plankkausta, tuli plankattua juuri nyt. 

***

Kun yksi vieraista piti hautajaisissa puheen isästäni ja muisteli samassa myös isäni plankkausintoa, hoksasimme sisarusten kesken, että jokainen meistä oli huomaamattaan tarkastanut kenkänsä ennen kappeliin lähtöä. Että ihan sama mitä unohtuu, mutta kengät tulee olla kuosissa. Sitä mieltä isikin olisi ollut.

Vaikka isäni on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hänen perintönsä elää. Ihan tavallisissa jutuissa, pilkahduksina arjessa. Miksi siis muistelemaan kuolinpäivää, kun toinen voi elää meissä ikuisesti?

Isäni oli mies, joka oli aina myöhässä, mutta jolla oli siistit kengät. 

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Kaunis, koskettava, lämmin ja ilahduttava kirjoitus ♥ Sai miettimään omia läheisiä, vielä vierellä olevia ja jo poisnukkuneita- ja heidän jättämiään jälkiä. Sekä sitä millaisen jäljen itse tulen läheisiini jättämään. Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki