Mies vei lapset pitkän aamupalan jälkeen ulos. Vauva otti nokoset vaunuissa ja isoveikka otti potkupyörän alleen. Minä jäin yksin kotiin.

Siivoilin aamupalahommat pois ja laitoin tisikikoneen päälle. 

Sitten menin suihkuun ja olin siellä kauan. Pesin hiukseni ja annoin hoitoaineen vaikuttaa. Harjasin takut kunnolla auki, niitä kun ei ole jumankauta aikoihin harjattu.

Suihkun jälkeen vain istuin hetken. Ässähdin sohvalle ja olla möllötin. Kuivasin sitten hiukseni ja laitoin hiustenhoitotuotteita.

Aloin meikata. Nypin harottavia kulmakarvoja, laitoin ripsaria ja mikä jännittävintä: oikein eyelineriä. 

Meikattuani lakkasin kynnet ja sudin huulipunaa.

Ja miksi ihmeessä minä luettelen näitä sangen epäkiinnostavia toimia aamustani? 

No koska tajusin, että olen viimeksi tehnyt nuo asiat putkeen, keskeytyksettä, vuonna 2012, ennen esikoisen syntymää! Ohhoh!

No ei sillä, etteikö tässä kolmen vuoden aikana olisi ikinä mahdollisuutta moisiin yhtäjaksoisiin toimenpiteisiin ollut, tottakai olisi, mutta ei vain ole sitten ollut sellaista kummempaa tarvetta. 

Eikä nytkään suurta tarvetta ollut, mutta olipa mukava vaan tehdä mitä mieleen juolahti – ja vain sellaisia itsekkäitä asioita (heti aamupalan siivoamisen ja tiskikoneen täyttämisen jälkeen). Miettiä vain itseään, omia juttujaan. Rituaalin omaisesti laittautua aivan kuin ennen ja aivan kuin valmistautuen johonkin kovinkin tärkeään.

Monelle tällaiset asiat ovat arkipäivää, eikä sellaisia osaa edes silloin kaivata, mutta jännästi tämä vanhemmuus muuttaa. Toisen tylsät rutiinit ovat toisen luksusta. Arjen luksusta, jos sallitte kuluneen ilmaisun.

Niin ja mitä tuohon "kuin valmistautuen johonkin kovin tärkeään" tulee, niin onhan mulla hyvänen aika tärkeä meno! Mulla on tänään treffit yhden elämäni mullistavimman ja tärkeimmän tyypin kanssa: Minä ja taapero menemme teatteriin, ja vielä oikein kutsuvieraina. Teatterin jälkeen käydään syömässä ja ehkä ostamassa yksi lentsikka. Ehkä hävittäjä.

Että kyllä sitä varten sietääkin vähän laittautua. <3