Siis tänään. Tänään on onnistunut niin kovin monta asiaa. On päästy mekko-ostoksille, on käyty kampaajalla. Rauhassa. Ja siis voi että: kampaajalta päästyäni ei kotona ollut itkuinen vauva, vaan täysin tyytyväinen perhe. Kaikki oli mennyt hyvin, eikä vauva ollut kaivannut sen tavallisen 24-minuutin jälkeen minua, vaikka hereillä oli koko kolmituntisen melkein ollutkin. 

Siis se tunne. Voi se tunne, kun syyllisyys poissaolosta ei paina. Kun ei ole tarvinnut koko ajan vilkuilla puhelinta kotiinpyyntöhälytyksen pelossa. Kun kotiintultuasi kukaan ei heti kaipaa sinua, vaan kaikki ovat tyytyväisiä just siinä aloillaan. Tervehtivät hymyillen, ja sinä saat käydä ihan omaan tahtiin vessassa, vaihtaa kotivaatteet päälle ja tehdä vielä ruokaakin – rauhassa!

No, ettei aivan liian onnellisuusglamööriksi menisi, taapero onneksi teki pienen palautuksen maanpinnalle ja heitti jalkapallon ruokapöydälle levittäen kaikki pöydällä olleet matskut poikineen ympäri lattioita. 

Mutta kuitenkin.

Illalla olin vielä erikoismielissäni siitä, että vauva viihtyi taas ilman minua: Sain luettua taaperon kanssa kuusi - oi kyllä, kuusi – iltasatukirjaa yhdessä. Muutaman kuukauden ajan vain isillä on ollut kunnia viettää pitkiä iltasatuhetkiä taaperon kanssa, mutta nyt meikämammakin oikein ehti. Pötköteltiin vierekkäin ja otettiin pinosta aina uusi kirja loppuunluetun tilalle. Ja oltiin muuten molemmat aika mielissään – tätä on ollut ikävä.

Että ei se loputon elämänvaihe ole sekään, että vauvalle kelpaa vain minä. Kunnia se minulle on tietysti ollut, enkä edelleenkään valita, mutta onhan tämäkin taas aika mukavaa. Että napanuora alkaa vähän joustaa. 

Ja on se isi-ihminenkin aika tyytyväinen, että vauvalle kelpaa pikkuhiljaa muukin kuin se tissillinen vanhempi.