Koskaan ei ole niin kipeä, etteikö pulla maistuisi. Ei, vaikka toissailtana jo niin uskoimme. Ei kelvannut esikoiselle pulla. "Ei puwwaa!" väitti kivenkovaan. Tajusimme, että okei, nyt ollaan kipeitä. Tosi, tosi kipeitä.

Sen jälkeen esikoinen kävi pötköttämään sohvalle. Tahtoi isin viereen ja sitten nukahti siihen. Nuupahti oikein. Pieni raukka.

Kun pullat olivat tulleet uunista, hihkaisin varovasti esikoiselle pullien olevan valmiita. Ei reaktiota.

Vein silti miehelle sohvapöydälle yhden korvapuustin. Esikoinen jatkoi vieressä uniaan.

Kohta kuitenkin alkoi tapahtua. Pian esikoinen kaivoi kätensä esille peiton alta. Silmät pysyivät kiinni, mutta käsi tunnusteli pöytää. Kun käsi osui pullaan, esikoinen nappasi salamannopeasti pullan suuhunsa ja haukkasi siitä palasen. Laittoi sen jälkeen pullan yhtä nopeasti takaisin paikalleen ja jatkoi uniaan.

Kohta sama toistui.

Ihan muina miehinä, silmät edelleen kiinni: Pöydän kopelointi, kohteen löytö, nopea haukku ja takaisin lähtötilanteeseen.

Yritimme ottaa tilanteesta kuvaa, muttei ehditty. Oli sen verran nopea liikkeissään. Lähes näkymätön:


Melkoinen ninja. Puwwa-ninja.