Istun meidän pihalla ja katselen ympärilleni. Piha on vehreäja suojaisa, ja siinä kasvaa isoja, vanhoja puita. En osaa nimetä kuin kolme, mutta isoja ovat. Kaikki tursahti vehreiksi kahdessa päivässä. Ensin oli pienet hiirenkorvat ja sitten, parin päivän satamisen jälkeen kaikki vain räjähti vehreäksi.

Rakastan kesää. En vain sen helppoutta, jolloin kellekään ei tarvitse pukea järkyttäviä määriä kerroksia ja kurahousuja, tai sitä, kun aamulenkille koirien kanssa ei tarvitse heittää ylleen kuin mekko ja sandaalit, vaan koko kesän ajatusta.

Osaan nähdä aika paljon positiivista kaikissa vuodenajoissa, mutta kesä, se on se, mihin sieluni kuuluu. Kaikki parhaat muistot lapsuudestani sijoittuvat kesiin. Villeimmät teini- ja nuoruusmuistot ovat kesiltä. Perheen hauskimmat reissut ja seikkailut asettuvat kesiin.

Aurinkorasvan tuoksuisia poskia, hiekassa kylpeneitä varpaita, nurmikon kastelemia takamuksia, voikukan värittämiä sormia. En kaipaa hellettä, en hikoilua, mutta linnunlaulua, pilvenhattaroita sinisellä taivaalla, auringonsäteitä hiuksissa, ulkona kuivuvia pyykkejä ja aamukahveja pihalla.

Jo pienenä olen kokenut kuuluvani menneisiin aikoihin. Joskus koen, että minun olisi kai pitänyt syntyä 50-luvulle ja viettää nuoruuttani 60-70-luvulla jossain Woodstockissa, mutta eniten romantisoin suomalaisia latotansseja, koivunoksia ja kellomekkoja. Koivumetsikköä, mustikanvarpuja ja valkovuokkoja. Laitureita ja kukkaseppeleitä.

Rakastan Italiaa, rakastan Englantia, rakastan kaupunkeja, rakastan matkustelua. Mutta eniten rakastan kesää Suomessa.

Niin epävakaista, niin odotettua, niin lyhyttä. Mutta rakastan.