Mä arvostan suuresti yksinhuoltajavanhempia. Varsinkin sellaisia, jotka liikkuvat lastensa kanssa aika ajoin jonnekin reissuun ja matkoille. Tai leikkipuistoon. Tai ihan vaan vaikka kauppaan.

Palasimme eilen illalla lasten kanssa Helsingistä. Menimme koko perhe maanantaina sinne, mutta tiistaina aamuyöllä mies lensi Lontooseen ja minä jäin lasten kanssa yksin Helsinkiin koko päiväksi.

Aamu meni oikein mukavan verkkaisesti. Lasten mielestä hotellihuone (kiitos Omenahotellille* majoituksesta!) oli siistein ja jännittävin leikkipaikka ikinä. Valokatkaisimet, itsestään vessaan syttyvä valo, pimennysverhot ja ihan vain television kaukosäädin riittivät koko aamupäivän viihdykkeiksi.

Siinä lasten leikkiessä pakkasin koko katraan tavarat laukkuihin, ruokin lapset, kävin suihkussa, kampasin naamani ja siivosin hotellihuoneen croissantin murusista. Asettelin kärryihin kaikki kantamuksemme huolellisesti tietäen, että meillä on pikkuinen kävelymatka autolle ja minulla ei ole oikeastaan yhtään vapaata kättä. Esikoinen varmasti jaksaa sen kävellä ja pikkusisko saa istua kyydissä.

Laitoin lapsen päiväunille ja laskelmoin pikkusiskon unien kestävän sen verran pidempään, että nukutin hänet jo valmiiksi kärryyn. Pääsisimme siitä sitten lähtemään mukavasti, vaikka unet olisivatkin kesken. Isovelikin suostui pikkuisen aikaisemmille päikkäreille alun vastustelustaan huolimatta. Motivaattorina toimi lupaus isoon ja hienoon leikkipuistoon menemisestä. Siitä oltiin koko aamu ja aamupäivä puhuttu.

Tässä kohtaa saatoin solahtaa sellaiseen lämpimän pörröiseen ajatelmaan itsestäni vuoden äitinä. Että näin vaan kun organisoi kaiken hyvin ja ihanasti, niin hommat hoituu.

Kun sitten jouduin hotellihuoneen luovuttamisen vuoksi puoliväkisin herättelemään isoveljen päikkäreiltä, ilmeisesti täysin ennen aikojaan, alkoi illuusioni romahdella.

Itkevänä huoneesta käytävälle lykätty esikoinen ja totta kai itkuun herännyt kuopus. Kahdenkymmenen kilon matkalaukku, joka muuten ei ollut perässävedettävä, vaan olalla kannettava. Satayksitoista nyssykkää, jotka tavallaan olivat hyvin aseteltu rattaiden kaikkiin mahdollisiin kannattimiksi laskettaviin, mutta ei kuitenkaan niin käteviä hissikulkemisiin ja yksin oven avaamisiin. Logiistiikka vähän petti, niin sanotusti.

Esikoisen usko äitiinsä petti jouduttuani kertomaan, että me olemme kyllä menossa siihen isoon ja hienoon leikkipuistoon, mutta koska emme ole syöneet aamupalan jälkeen mitään meidän on ensin syötävä jotain.

Ja niin Helsingin kadut täyttyivät pienen kiharatukkaisen pojan itkusta. Ohikulkijat kääntyivät katsomaan – ensin huutavaa maahan heittäytynyttä lasta pikkuisen säälien, sitten kysyvästi äitiä. "Me ollaan kyllä kulta menossa sinne leikkipaikkaan, mutta ihan äkkiä vaan syödään jotain. Pikkasen matkaa enää tarvitsee kävellä. Nähdään katsos kaveritkin siellä syömässä ja mennään yhdessä sitten leikkimään."

Ei auttanut. Heittäytymistä, itkua, räkää poskella. Tyhmä petturiäiti.

Saatuani vihdoin matkalaukkumme autoon ja soitettuani noin 14 kertaa kaveriperheen äidille ja muutettuani yhtä monta kertaa suunnitelmaa treffipaikasta, sovimme näkevämme ihan vaan Mäkkärillä. Joo, jätetään ne Fafakset ja sushit toiseen kertaan. Ranskalaisia ja nugetteja, kiitos. Lyhyt matka. Ja yhtäkkiä lapsikin jaksoi taas kävellä! Tosin ensin olin lahjonut... luvannut ostaa tälle jäätelön perille päästyämme.

Huh, kaikki hyvin taas, paitsi että mihin Mäkkäriin meidän piti mennä ja mitä eroa olikaan Tennispalatsilla ja Lasipalatsilla? No ainakin se, että Lasipalatsissa ei ole Mäkkäriä ja se, että Tennispalatsissa on.

Ei muuta kuin u-käännöstä väärältä palatsilta oikealle (mikä tää palatsihomma on hei hesalaiset?) ja noin meillä onkin taas maassa itkevä kolmevuotias. Voimat loppu. Isoa ja hienoa leikkipuistoa ei vieläkään näy, vaikka kävelyä on kertynyt ainakin puoli päivää (n. 30 min.) ja äiti kämmäsi jäätelölahjuksenkin viemällä väärään palatsiin.

Lopulta matka Lasipalatsilta Tennispalatsille taittui ensin esikoista sylissä kantaen ja samalla jollain vapaalla kyljellä rattaita työntäen. Sitten esikoista reppuselässä kantaen, pikkuisen vain pienistä hikisistä käsistä kaulani ympärillä kuristuen, samalla rattaita työntäen, ja lopulta kuopusta kantaen, samalla esikoista rattaissa työntäen.

Heittäytymisiä matkalle kertyi kolmet, mikä on ihan kunnioitettava määrä – ottaen huomioon, että metrejä palatsien välillä on noin 450.

Yksi lisäkäsipari toden totta olisi tehnyt gutaa tällä dramaattisella pyhiinvaelluksellamme Mäkkäriin.

Mutta ei siinä vielä kaikki!


Huokaistuani helpotuksesta viimein päästyämme kohteeseen, sain ilokseni kuulla, että jäätelökone on rikki. On rik-ki. Tiedättekö sen tunteen, kun ei ole varma alkaisko itkeä vai lähtisikö vain kylmän rauhallisesti tilanteesta pois ja adoptoisi lapset sille kassaneidille tai vaikka Ronald McDonaldille. Että selittäkää te tämä tälle lapselle, minä lähden juomaan yhden ison tuplaviskin. Enkä minä edes juo viskiä.

Mutta koska kolmevuotiaat osaavat myös yllättää, tilanteesta ei aiheutunutkaan suurta draamaa, sillä iso ja hieno hätäpäissäni ostama suklaadonitsi täytti lapsen suun ennen kuin tuo ehti kissaa sanomaan.

Mä haluisin lopettaa tämän jutun siihen, että päästyämme Mäkkäriin, saati sinne isoon ja hienoon leikkipuistoon tämä setti olisi loppunut ja kaikki olisivat olleet loppupäivän iloisia, mutta en voi valehdella teille tai itselleni. Se ei varsinaisesti ollut meidän menestyksekkäin päivä, vaikka hauskaa paikoin olikin.

Kotimatkalla pysähdyttiin Muurameen välipalalle ja jätskille – joka siis oli toisille se välipala – ja siinä koin uudelleen se lämpimän pörröisen onnistumisen tunteen. Esikoinen hymyili leveästi jäätelöt ympäri naamaa ja kuopus istua tökötti tyytyväisenä tuolissaan. Rancca reissu, mutta kyllä mää tän homman handlaan, ajattelin.

Totta kai handlaan, hemmetti.

Ainiin, ja arvatkaa vielä mitä! Molemmat lapset nukkuivat koko viime yön, 11 tuntia, heräämättä ja omissa sängyissään. Jopa nuorempi, ensimmäistä kertaa ikinä. Sopivan uuvuttava reissu, sanoisin!