Hahha ha ha! Oletteko kuulleet sellaisesta yhdestä Laurasta, joka kirjoittaa sellaista Mamma rimpuilee -blogia! Hah ha! Hän on kyllä niin hupsu! Arvatkaapa mitä hän eilen kuvitteli?

Nyt kun palatte halusta kuulla, niin voinpa kertoakin.

Katsokaas kun sen eilisen blogipostauksen lopussa hän leijui, että esikoinen ja jopa kuopus olivat nukkuneet koko yön omissa sängyissään yhtään kertaa heräämättä yön aikana. Juuh, 11 uskomatonta tuntia, pelkkää unta.

No kun se Laura on sellainen optimistinen höpönassu, niin se ajatteli heti, että ehkä se tyttö nyt vain alkoi nukkua täysiä öitä. Tuosta nuin vain. Että nyt se sitten viimein – tässä kun on puolitoista vuotta jo heräilty sen kanssa.

Se sitten ajatteli heti ottaa sellaisen kauan odottamansa harppauksen, että siirtäisi lapset samaan huoneeseen nukkumaan. Koska se makkari, jossa vanhempien on joissain perheissä kuulemma tapana nukkua samassa sängyssä on niin kamalan pieni, että sinne ei millään oikein mahtuisi se pinnasänky, joka siellä kaiken tiellä tällä hetkellä on ja blokkaa kulkuväylän ja vaatekaapille pääsyn ja kaiken, niin olisi kamalan kiva, ettei se enää olisi siellä.

Nooh, siirsi sitten jotenkin niin hellyyttävän lapsenomaisen optimistisena sen pinnasängyn esikoisen kanssa samaan huoneeseen ja pohjusti silmät kirkkaina lapsille vielä kuinka älyttömän kivaa on tästedes nukkua sisaruksen kanssa. Melkein ihan vierekkäin, ja yhtään ei yöllä tarvitse jännittää jos herää, vaan katsoo vain, notta kappas sisko/veli se siinä ihan lähellä – jatkanpa unia!

Molemmat lapsetkin olivat niin innosta ymmyrskäisinä, että oikein riensivät nukkumaan.

Kolme tuntia melkein menikin ihan kivasti, mutta sitten ei niin paljon enää.

Ensin se oli kuopuksen kanssa tunnin hereillä ja hipsi sitten omaan sänkyynsä jatkamaan uniaan. Sitten uudelleen kuopuksen kanssa hereillä ja taas takaisin omaan sänkyyn. Seuraavaksi olikin isoveljen vuoro herätä ja kipittää aikuisten makkariin. Kun isoveikka oli saatettu kaksi kertaa sänkyynsä, pikkusisko heräsi taas vuorostaan. Jossain kohtaa olivat kaikki kolme ihan yhtäaikaa hereillä. Ehkä tunnin, ehkä kaksi, ehkä kolmetoista – vaikea sanoa, kaikki oli kovin sekavaa siihen aikaan vuorokaudesta.

Onneksi skarppi isoveli hoksasi siinä huomauttaa sille yhdelle optimistijollalle, että pikkusisko muuten itkee, äiti. Hyvä, koska olisi saattanut jäädä huomaamatta ilman.

Pikkuinen herääminen tapahtui vielä, kun aviomies tuli ulkomailta siinä neljän maissa kotiin, mutta siitä neljästä puoli kahdeksaan kaikki nukkuivat oikein hyvin!

Että ei tässä kuulkaa mitään valittamista ole! Hyvinhän se meni!

Ja nyt kun tuo sänky on jo kannettu tuonne toiseen huoneeseen, ei tässä ihan heti aiota luovuttaa! Kokeillaan vielä yö ja toinenkin kipittää kahden huoneen väliä, ja jollei valoa tunnelin päässä ala näkyä, mietitään sitten vaikka entiseen paluuta.

Optimisti hänessä ei koskaan kuole! EI KOSKAAN!

Eipä.

Lue myös ihastuttava Minun yöni -postaus!