Tänään oli ruoho vihreämpää, aurinko kirkkaampi, leipä mehevämpää, kahvi aromikkaampaa ja otsalta valuvat hikikarpaloni makeampia – vaikka satoi, leipä oli loppu, kahvimaito myös ja näin painajaisia –, kun muistin mieheni palaavan tänään matkoilta kotiin. "Muistin", hah, mitään muuta ole odottanutkaan.

Vesirokkoviikko alkaa olla pulkassa ja niin myös reissuyksinhuoltajuus. Viikko on ollut antoisa, ja antoisalla tarkoitan raskas.

Ei niin raskas, kun olin etukäteen kuvitellut (tässäkin nähdään, ettei pessimisti pety), mutta ihan tarpeeksi.

Vesirokkopotilas on ollut älyttömän reipas, ihan itkettävän ihana, mutta huonosti nukutut yöt ja eristys muusta maailmasta, sekä meidän reissun peruuntuminen serkkuni luo ovat vähän harmittaneet, väsyttäneet ja turhauttaneet.

Mutta vain minua. Toistan tämän: Lapset ovat olleet uskomattomia. Olen joka päivä kertonut heille, kuinka ihailtavan hienosti he ovat tämän ottaneet. (Juuri tällä hetkellä tätä kirjoittaessani isoveli mätkii ilmapallolla pikkusiskoa, mutta ei mennä nyt siihen)

Väsymykset ja muut ovat olleet siis vain omia ongelmiani. No mitä nyt he ovat vähän olleet väsymyksen aiheuttajia, mutta ei mennä siihenkään nyt.

Koiranulkoilutukset (ja tämän äiti-ihmisen eilinen ulkoilutus Foodoran piknikille) ovat hoituneet auttavaisten sukulaisten ja ihanan naapurinrouvan avulla.

Mies tulee lasten päikkäreiden jälkeen kotiin, jonka jälkeen lupasin esikoiselle, että "mennää, mennää", kuten hän heti isin tulosta kuultuaan innostui. Ehkä olemme ansainneet jätskit jokirannassa tai pullat lähileipomossa.

Ja mikäli jäitte miettimään, olen ehtinyt käydä suihkussakin! Aromipesä on pois menusta, rakas aviomieheni.

Huomenna aion nukkua pidempään kuin kuuteen ja olla hoitamatta noin 50:tä prosenttia lasten konflikteista. Tiedätte itsekin kuka herää ja kuka hoitaa.

Mutta sitä ennen haluan käydä Anttilassa. Yksin. Viimeistä kertaa.