Minulta kysytään aina silloin tällöin, miten lasten ja koirien yhteiselo on sujunut. Kuinka lapset ovat suhtautuneet koiriin ja päinvastoin. Miten kaikki ovat hyväksyneet toisensa ja onko jotain ongelmia yhteiselossa ollut.

En sano, että aina olisi ollut kovin helppoa kahden vilkkaan koiran – joista toinen on kaupanpäällisiksi todella herkkis luonteeltaan – ja kahden vilkkaan lapsen kanssa, mutta pikkuhiljaa kova työ, maltillinen totuttelu, sekä johdonmukainen kasvatus on tuottanut tulosta.

Ja kovalla työllä, maltillisella totuttelulla, sekä johdonmukaisella kasvatuksella tarkoitan... ajan kulumista.

Kyllä, emme ole tehneet kovin aktiivisesti mitään sitten esikoisen taaperovuosien asian eteen.

Mutta kun aikaa kuluu ja lasten ja koirien kanssa käyttää sellaista ihan tavallista esimerkin voimaa, kunnioittaa toisen rauhaa (lähinnä koirien) ja muistaa kehua kaikkien kiitettävästä käytöksestä, päästään... ellei maaliin, niin johonkin asti.

Herkempi koirista on edelleen herkkä ja arastelee lasten lähestymistä, mutta toinen koirista on jo saavuttanut toisen lapsen kanssa oikein tavoiteltavan tason, eli niin sanotun bestis-tason.

Esikoinen on selvästi kiintynyt koiraan ja koira esikoiseen. Esikoinen kävelyttää koiraa mielellään, leikkii sen kanssa, sekä paijaa aina kun mahdollista, ja koira taas hakeutuu vapaaehtoisesti esikoisen paijaavan käden etäisyydelle.

Näin:

Nuoremmat versiomme, eli kuopuskoira ja kuopuslapsi, ovat edelleen hieman kehitysvaiheessa.

Kuopuskoira arkailee vielä lapsia ja kuopuslapsi on pikkasen liian innokas lähestyjä.

Ihan tavallisten rapsutuksen lisäksi kuopuslapsi tahtoisi paijata myös koirien korvia, häntää, hampaita, silmiä ja peräreikää, mutta pikkuhiljaa alkaa jo kaikkien onneksi sisäistää, mitkä osat koirasta ovat rapsuteltavia ja mitkä ns. yksityisiä paikkoja.

Yhden asian kanssa olemme päässeet jo kuopusten kanssa yhteisymmärrykseen: Kuopuslapsi on silloin kiva, kun siltä saa ruokaa. Kaikkien kuopuslapsen aterioiden jämät kuuluvat kuopuskoiralle – ja melkein aina vasta aterian päätyttyä, eikä kesken sen.

Kun puolityhjä lautanen tulee koiran nuoltavaksi, herkinkään koiristamme ei muista arkuuttaan, vaan rohkeasti käy kohti ruokailuhetkeä.

Joskus kuitenkin – hämmentävä maailma tämä kun on – kuopukset sekoittavat ruokailujärjestyksen ja kuopuslapsi viimeisteleekin koiran lautasen. Kuivamuonahan on tutkitusti ihan ookoo ihmisenkin ravinnoksi.

Tänään kuopuksemme veivät lautasgeimin kuitenkin seuraavalle levelille ja kuopuslapsen viimeisteltyä lautasen ja kuopuskoiran viimeisteltyä kuopuslapsen lautasen, kuopuslapsi viimeisteli vielä kuopuskoiran viimeistelemän lautasen.

Näin:

Ja näin lautanen oli viimeistelty enempi ja vähempi nuollen, ei yksi, ei kaksi, vaan kolme kertaa! Tämä se on sellaista todellista symbioosia!

Mutta että ihan kivasti menee. Kuten sanottua, vähän vielä kehitysvaiheessa, mutta eiköhän tästä vielä jotain tule! Vastustuskykyä ainakin.


Mites siellä? Koirat ja lapset? Match made in heaven?