Te perkeleet. Vetelehditte. Pitkin tuolinkarmia, lattioita. Olette siinä, käytettyinä ja haisevina. Ettekä edes aina selvästi likaisina, ärsyttävän puolittain. Käyttäisinkö vielä, panenko pois. Kaappiin en varmana laita, tuollainen puolilikainen roikale.

Ja te pienimmät teistä. Parilliset. Mikähän siinäkin, ettette osaa pysyä yhdessä. Karkailette eroon toisistanne. Piiloudutte sohvanrakosiin ja hyllyn alle. Tahallanne erkaannutte, saa taas harmaita hiuksia tämä.

Sitten teitä sinne kaappiin runnon. Muka kategorioihin, yritän. Valkoiset, mustat, värillliset. Kolmekymppiset, nelikymppiset, kuuskymppiset. Lopulta panen kaikki sekaisin ja täytän kapasiteetin äärilleen. Ei jaksa enää masiina pyöriä.

Valkoisiin sujahtaa yksi erillisistä. Joku vittumaisen punainen. Luultavasti ihan uusi, kaiken lisäksi. Värjää kaiken. Valkoinen on pinkkiä ja siinä sitä ollaan. Muka uskottava aikuinen vauvanpinkissä.

Suurimmat ne vasta vaikeita ovat. Eivät mahdu mihinkään. Mikään naru ei ole teille tarpeeksi. Mikään kone ei vedä kolmea enempää kerralla. Talvella johonkin ovien päälle saa yrittää. Siellä rutussa kuivuvat ja ihan pölyiseksi tarttuvat.

Ja se ulos vieminen. Kaunis ajatus, mutta mistä tuo sade tuli! Viikko sitten vienyt ulos ja edelleen ovat märkiä. Saatanan syksy yllätti. Kuivuneet, kastuneet, melkein kuivuneet, kastuneet. Sitten vain kastuneet, kastuneet ja kastuneet.

Kun viimein aurinko vähän ehtinyt kuivata, niin ne linnut. Paskoivat teihin. Kyllä kannatti pestä ensin kolme kertaa, kun unohdin teidät aina sinne koneeseen ja viedä taas kastumaan. Ja paskottavaksi.


Ja sama alusta.

"Vienkö vintille vai ulos kuivumaan?" kysyi mies. "Vie ulos", vastasin. Idiootti. Masokisti.

Siellä te taas kastutte. Linnut paskoo ja kappas, orava! Painuhan jyrsijä siit... ET SYÖ MINUN LAKANOITANI!

Noniin. Reikä. Heitän roskiin.

Pyykit. Mitä hyvän elämän tuhlausta.