Tietoa mainostajalle ›

En koskaan riitä sellaisena kuin en ole

1.11.2016

Huomasin jossain kohtaa aikuisuuttani voivani tosi hyvin, kun olen aidosti mitä olen. En esitä mitään, en yritä olla coolimpi, taiteellisemp...

Huomasin jossain kohtaa aikuisuuttani voivani tosi hyvin, kun olen aidosti mitä olen. En esitä mitään, en yritä olla coolimpi, taiteellisempi, pinnallisempi, tietävämpi, kovempi tai etäisempi. Olen juuri se, mitä olen. Tunteva, herkkä, aito, avoin ja erehtyvä.

Nuorempana liikuin piireissä, joita ihailin. Halusin olla kuin he, mutta kun en ollut, koin vähemmyyden tunnetta. Sen sijaan, että olisin ollut oma itseni siinä seurassa, yritin olla sellainen millainen kuvittelin heidän haluavan minun olevan.

Tarkkailin ympäristöäni ja yritin mukautua. Kun en pystynyt olemaan mitä luulin heidän haluavan, koin oloni huonoksi, epäsuosituksi ja riittämättömäksi. Sieltä ei syntynyt yhtään aitoa ystävyyttä, enkä kaikesta yrityksestäni huolimatta tullut heiksi.

Kun jossain kohtaa – kenties eheyttävän seuran vuoksi – aloin olla oma itseni, tiputtaen kaikki roolit pois, sainkin pian huomata riittäväni. Olevani hyväksytty, mutta ennen kaikkea hyväksyväni itse itseni. Ympärilleni alkoi kertyä ihmisiä, jotka tuntuivat omiltani ja joille minä tunnuin omalta.

Eikä ihme.

Kuinka kukaan voisikaan kokea minua omakseen, jos en ole oma itseni? Kuinka minä voisin tuntea ketään omakseni, jos se on jotain, mitä minä luulen hänen haluavan myös minun olevan?

Pahinta toisten hyväksynnän hakemisessa on, ettei voi koskaan voittaa. Ei voi tietää, mitä toiset odottavat, joten joutuu arvailemaan. Kun ei kaikista yrityksistään huolimatta saa janoamaansa hyväksyntää, kokee vain huonommuutta.

Parasta suojamuurien tiputtamisessa ja itsensä avaamisessa on, ettei joudu pohtimaan, millaisena riittää. Olet vain ja riität. Sen kyllä tietää, kenelle olet kiinnostava, kenen seuraan kuulut ja kuka oikeasti välittää sinusta vähääkään. Sen tietää yhtä hyvin, kuin sen, kuka ei.


On olevinaan maailman vaikeinta hyväksyä, ettei joku pitäisi minusta. Varsinkaan, jos itse olen pitänyt hänestä, tai ainakin luullut pitäväni.

Mutta niin on vaikeaa myös, jollei joku pidä minusta, vaikken itsekään oikeastaan ehkä pitänyt hänestä. Tai en ainakaan enää, koska koen, ettei hänkään pitänyt takaisin. Hassua, eikö?

Jos joku ei pidä minusta, minulla alkaa analysointi. Ylianalysointi. Mistähän minussa se ei pitänyt? Sanoinko jotain väärin? Oliko vitsini tyhmiä? Miten olisin voinut olla pidettävämpi? Ymmärsiköhän se minut väärin? Voisinkohan vielä korjata tämän? Kuinka noloa olisi nyt yrittää ottaa yhteyttä ja kysyä suoraan? Nauraisikohan se salaa minulle? Haukkuisi sitten muille?

Ajatelkaa, millainen rumba pään sisällä! Siitä, että ehkä joku ei pitänyt – siitäkään kun ei voinut olla ihan varma. Mennä sen vuoksi noin pitkälle itseensä, vaikka voihan se olla, että se olikin se toinen. Että vika olikin siinä. Ehkä sillä oli jokin ongelma – joka liittyi minuun tai ei –, minkä vuoksi juttu ei lentänyt ja sielunveljeyttä syntynyt.

Olipa se mikä vain, minä en voi itseäni muuttamalla sitä korjata. Vain olemalla oma itseni ja antamalla toisten tykätä. Jos tykkäävät.

Silloin ei myöskään tarvitse arvuutella. Jos jotain tulee, voi kysyä. Kertoa huolensa, jos sellaista on. Nolostelematta, empimättä ja ilman pelkoa torjutuksi tulemisesta.

Pitäisi jo jotenkin tähän ikään mennessä ymmärtää, että jos minä tai seurani ei kiinnostele, se ei haittaa. Ei sille vain voi mitään, eikä mikään yritykseni olla jotain mitä luulen muiden haluavan minun olevan, auta.

Vaikka saisin kovalla yrityksellä hetkeksi jonkun huomion, se ei kantaisi kauas. Siitä ei koskaan voi tulla aitoa ja kestävää. Sisimmässäni tuntisin kuitenkin, kuinka joudun ponnistelemaan ollakseni riittävä. Enkä silti koskaan olisi riittävä.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun huomasin langenneeni samaan ajattelukaavaan uudelleen. Tällä kertaa tosin tiedostaen tyhmän kaavani, toisin kuin nuorena, mutta silti langenneeni. Aina välillä käy näin.

Siksi muistutus itselleni: Minä en koskaan riitä sellaisena kuin en ole.

Vain omana itsenäni riitän.

You Might Also Like

7 kommenttia

  1. Hyvä kirjoitus. Pistää ajattelemaan :) Itse sortunut joskus myös samaan, niin kai kaikki. Nykyään pyrin olemaan häpeilemättä oma itseni, pitivät muuta tai eivät, muiden mielipiteistä välittämättä. Olemalla oma itsensä, löytää juuri niitä todellisia ystäviä. :)

    blacksocksinthewhitehome.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niin kai kaikki! Voi kun vaan kaikki tajuisivat sen jo nuorena – tai edes ennen pitkää! <3

      Poista
  2. Voi, voi kuinka kuulostaa tutulta ja niin "turvalliselta" tunkkiolta. Onneksi olen entistä enemmän päässyt pois siitä analysoinnista ja se, jos joku on niiiiin helpottavaa!!!

    VastaaPoista
  3. Sinä viisas nainen. Niin hyvä teksti, ja niin totta.

    Samaa olen itse kokenut ja pohtinut paljon. Olen yrittänyt tekohengittää valjuja ihmissuhteita, jotka sakkaavat juuri siksi, että minä en koskaan ole niissä ollut oma itseni. Ja tavallaan se on kamalan epäreilua sille toiselle, joka on kenties pitänyt varjominästä, siitä roolista jonka päälleni puin, ja nyt kokee kaipausta jotakin sellaista kohtaan, jota ei ikinä ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana!

      Juuri niin! Reilumpaa kaikille olla oma itsensä!

      Poista
  4. Tarttis varmaa laittaa tää kirjanmerkkeihin! Usein arvailen muiden haluamisia ja yritän täyttää niitä, ja sitten olen tyytymätön itseeni ja tilanteeseen. Miksi, oi miksi...

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki