Silloin 18-tuntinen päivä oli ihan perussettiä. Aloitimme aamuvuorolla, joka alkoi yhdentoista maissa. Aamuvuorosta suoraan iltavuoroon ja iltavuoron päätteeksi yövuoroon. Seuraavana aamuna taas aamuvuoroon, aamuvuoron jälkeen ehkä pienelle välilevolle kotiin. Hetkeksi iltasaliin ja suoraan yökerhon puolelle jatkamaan.

Viiden aikaan sunnuntaina aamuyöllä viikonlopun työrupeama oli tehty – ellei sitten ollut ottanut vielä yhtä aamuvuoroa sunnuntaille, siitä kun maksetaan niin hyvin. Palkan kannalta parasta aikaa olla töissä on lauantain yöt ja sunnuntait. Tuplapalkka.

On 2000-luvun puoliväli. Olemme ison hotellin ravintolahenkilökuntaa. Vakiduuneja ei ole kellään, mutta tunteja kyllä, jos vaan haluaa tehdä – ja mehän haluamme. Viikonloppuna tehdään puolet viikon tunneista, maanantaina ja tiistaina sitten levätään. Olemme kakskymppisiä, elämiemme voimissa.

Väsymys ei tunnu missään, eikä työnteko aina edes tunnu työltä. Työkaverit ovat kuin perhettä, joiden kanssa hengataan niin töissä kuin vapaallakin. Eikä ihme, eihän kukaan normaali ihminen valvo öisin, nuku päivisin ja bailaa sunnuntaisin. Elämme omassa maailmassamme, jota kukaan muu, joka ei ole siinä elänyt, ei voi ymmärtää.

Tunnemme kaikki ravintolatyöntekijät kaupungista. Ulkopuolisen silmin saatamme vaikuttaa suurelta sisäpiiriltä, jossa niin portsarit kuin baarimikotkin moikkaavat tuttavallisesti, päästävät jonon ohi ja antavat hyvät henksualet juomista.

Ja sitähän me olemmekin. Maailma, jossa tavikset käyvät juhlimassa pikkujouluissa, eivät jätä tippiä, vaikka olisimme kuinka parhaita asiakaspalvelijoita ja napsuttelevat tiskillä ärsyttävästi sormiaan. Saavat viettää joulut, juhannukset, vaput ja uudetvuodet vapaalla. Viettävät kesälomaa heinäkuussa ja saavat aina saman kuukausiliksan tililleen.

Oli me ja oli ne.


Vielä tänäkin päivänä, vaikka noista ajoista on jo kymmenen vuotta ja vaikka olen itse siirtynyt sinne tavisten puolelle – en tosin napsuttelemaan sormia (paitsi ironisesti tutuille) –, pääsen koska tahansa sujahtamaan ajatuksissani siihen maailmaan ja niihin fiiliksiin.

Parasta, mitä noista ajoista on jäänyt käteen – valtavan opettavaisen työkokemuksen lisäksi – on ystävät.

Elämäntilanteet ovat muuttuneet, opiskelut saatu päätökseen, on menty naimisiin, kaupungit ovat vaihtuneet, on saatu lapsia, vaihdettu aloja ja saatu uusia ystäviä, mutta vanhat ajat ja ystävät eivät ole unohtuneet.

Harva meistä kaipaa enää niitä 18 tunnin työrupeamia, läpi yön valvomisia tai sunnuntaibailuja ja maanantaiaamun jatkoja, mutta jotain nostalgiaa niissä on. Vaikka kaikilla on jo erilaiset elämät, kaukanakin toisistamme, on olemassa vielä yksi porukka, joka tapaa säännöllisesti.
Aina kerran vuodessa kokoonnumme samaan paikkaan. Syömme hyvin, nostamme maljat ja päivitämme kuulumiset. Muistelemme vanhoja ja nauramme katketaksemme. Aika usein joku jengistä puuttuu, koska elämä, mutta seuraavalla kerralla se on taas mukana menossa.

Muutama vuosi sitten otimme yhteyden Skypellä yhdelle Uuteen-Seelantiin karanneelle, jotta saimme ainoan jengistä puuttuneen myös mukaan.

Tänä vuonna, kuten niin monena aiemminkin, aloitimme kokoontumisen pääkallopaikalta, eli vanhasta työpaikastamme. Yksi seurueemme ulkopaikkakuntalaisista oli ottanut hotellihuoneen, johon järkkäsimme oman etkopiknikimme.

Tein kotona valmiiksi käteviä sormisyötäviä alkupaloiksi, jotka pakkasin mukaan ja kiikutin paikalle. Yksikään tapaamisemme ei ole alkanut ilman hyvän skumpan kilistelyjä, joten niin nytkin. "Nää saattaa olla illan parhaat antimet", sanottiin alkupaloistani, jotka syötiin ennen varsinaista syömistä ravintolassa. "– Eikä tää juomakaan hassumpaa ole!" toinen jatkoi.

Samalla, kun laittauduimme, söimme alkupaloja ja vaihdoimme kaikki kuulumiset iloineen ja suruineen, tuli avattua toinenkin skumppapullo. Muistelimme yksinkertaisempia aikoja, vietettyjä juhlia, tapahtuneita mokia ja mieleenpainuvimpia kantiksia.

Kuinka se ja se kävi aina siinä tiskillä ja kuinka se toi joskus tuoreita mansikoita torilta, jotta saisi aina mansikkamargaritaansa kunnon mansikat. Kuinka omistautuneita kanta-asiakkaita meillä oli ja kuinka hyvin heihin voikin tutustua vuosien varrella.

Kuinka jokavuotiset amerikkalaiset laivanrakennuttajat tulivat niin tutuiksi meille kaikille talon työntekijöille, että vieläkin olemme Facebookissa heidän kavereitaan ja tiedämme, mitä heille kuuluu.

Muistelimme oppiäitejämme ja -isiämme ja mietimme heidän kuulumisiaan. Jollain seurueessamme on aina jotain tietoa kenestäkin ja jollei ole, niin kysellään niiltä keillä on. Nostalgia on vahvasti läsnä tapaamisissamme, ja siksi ne on ihania. Aika iso osa elämistämme on kuitenkin vietetty niiden seinien sisällä.

Pian kello oli jo niin paljon, että piti lähteä pöytävarauksen takia liikkeelle.

Hilpeä seurue hipsi sateisessa Turussa ensin syömään ja siitä perinteiselle moikkauskierrokselle vanhoihin kuppiloihin. Vaikka monet kasvot ovat jo ravintoloiden ovilla ja tiskeillä vaihtuneet, joitakin samoja vielä löytyy. Se antaa jotain uskoa pysyvyydestä, eikä vanhat ajat tunnu enää niin nykyisestä irrallaan olevilta.

Lämmin vastaanotto tutuissa paikoissa nostatti tunnelmaa ja nauru yltyi entisestään. Entiset blokkarit olivat päätyneet ravintolapäälliköiksi, mikä ilahdutti tätä mummoseuruettamme paljon. Varsinkin, kun se nykyinen ravintolapäällikkö, "jonka kaikki opit on muuten sitten meiltä!", tarjosi meille kierroksen.

Kaikkia haluamiamme paikkoja emme tänäkään vuonna ehtineet koluta, mutta onneksi on taas ensi vuosi ja perinteinen kokoontumisemme. Kenties aloitamme jo hyvissä ajoin, ettei yksikään vanha tuttu jäisi moikkaamatta.

Katsotaan, kuka silloin on töissä/raskaana/ulkomailla, eikä pääse mukaan, mutta perinteestä emme luovu. Tai ehkä yllätämme itse itsemme ja olemmekin kaikki paikalla!

Kiitos mahtavat muijat! Ensi vuoteen!

Juhliemme herkullisten sormisyötävien reseptit löydät Jotain maukasta -blogista. Oikein mainiot molempien (Cuvée ja Rosé) kuohuvien kanssa illanviettoon! Kiitos Mari erinomaisista resepteistä! Vaativa yleisö hyväksyi!

Katso myös suorittamani kuohuviinin sapeliavaus täältä! (don't try this at home)

Aiheeseen liittyvää:
Millainen olin, osa 4 – Viimeisiä aikoja ravintolatyöntekijänä.