Tiedättekö, mihin olen ihan sairaan kyllästynyt? Siihen, kun aikuiset vi**uilevat pienille lapsilleen.
Kerron esimerkin – tarinan jonka kuulin vastikään. Samankaltaisen, jollaisiin törmää jatkuvasti.
Lapsi oli loukannut itsensä. Ei pahasti, mutta sillä lailla, että itku oli tullut. Vanhempi tuli hakemaan lasta vähän tapahtumien jälkeen, ja lapselle oli jäänyt taannoisesta loukkaantumisesta paha mieli. Tiedättehän, kun se nyyhkytys jää päälle.
Juuri ennen kuin vanhempi haki lastaan, lapsi voivotteli, kuinka on jo kova ikävä vanhempaansa. Hoitajan lohdutus ei enää riittänyt, vaan nyt kaivattiin omaa vanhempaa.
Kun vanhempi tuli hakemaan, lapsi riensi tämän syliin ja nyyhkytti tälle. Se ei ollut enää itkua, eikä mitään akuuttia, mutta sellaista huomaathan, kuinka paha mieli minulle on jäänyt tapahtuneesta -niiskutusta. Ehkä vähän väsytti pitkän päivän jälkeen. Harmittikin.
Aikuisen silmiin tapahtunut – varsinkaan jollei ollut kuullut, mistä nyyhky oli jäänyt päälle – saattoi näyttäytyä vähäpätöisenä murheena. Että eihän tässä nyt mitään hätää ole ja sillä lailla.
Näinpä tämä lapsen kaipaama vanhempi siinä sitten, kaikkien aikuisten ja muiden lasten edessä, päätti matkia lasta. Ilkkua.
Aina kun lapsi nyyhkäisi, aikuinen nyyhkytti karrikoidusti lapsen perässä. Nyyhk, ja aikuisen korostettu nyyhkäisy perään.
Eli toisin sanoen, anteeksi ranskani: vittuili. Pienelle leikki-ikäiselle. Sille samalle, joka niin odotti, että hänet tultaisiin hakemaan ja hän pääsisi jakamaan murheensa vanhemmalleen.
Karvani nousevat pystyyn.
Tässä kun ei ole kyse siitä, että lapsen harmi olisi jotenkin turha ja käytös hölmöä, vaan siitä, ettei vanhempi osaa ottaa lapsen tunteita vastaan. Vanhempi torjuu lapsen surun ja pelleilee, koska ei itse ole kykenevä kohtaamaan pienen lapsen harmia.
Vanhempi pelkää niin paljon lapsen heikkoutta, että kääntää asian lapsen hölmöydeksi. Ja samalla itse asiassa vahvistaa sitä pelkäämäänsä heikkoutta omalla käytöksellään. Lapsi, jota ei lohduteta, saattaa olla takertuvaisempi, kuin lapsi, jota on lohdutettu.
Suru menee usein nopeammin ohi, jos se huomioidaan ja sille annetaan se aika, minkä se tarvii. Jos se sivuutetaan tai sitä vähätellään, se saattaa vain kestää kauemmin. Tai sitten lapsi väsyy ja luovuttaa.
Ihmiset kai jännittävät myös siinä määrin muiden aikuisten mielipiteitä ja reaktioita, että itseään suojatakseen, he heittävät lekkeriksi asian. Niin kuin ne muut aikuiset nyt olisivat pitäneet tätä vanhempaa jotenkin nössönä, jos hän olisi ottanut lapsensa surun tosissaan?
Vanhemmatkin ovat ihmisiä. Välillä kiukuttaa, surettaa, turhauttaa ja hermostuttaa – ja se on ihan ok. Lapselle on ihan hyvä näyttää tunteita, aitoja sellaisia, ilman suojamuureja. Lapsi oppii, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, niistä voidaan puhua ja niistä selvitään kyllä.
Mutta mitä lapsi oppii vähättelystä ja ilkeilystä?
Niinpä.
Jos asetamme itsemme lapsen osaan ja kertoisimme murheestamme jollekin luotetullemme, vaikka parhaalle ystävällemme ja tämän reaktio olisi vastaava, miltähän meistä tuntuisi? Kun surumme tulisi irvailluksi ja naureskelluksi?
Vähän häväistyltä, eikö?
Olipa murhe kuinka turha tai naurettava aikuisen mielestä, se ei lapselle sitä ole. Vaikka lapsi "näyttelisikin" itkua tai harmitustaan, jokin syy hänellä siihen on. Vaikka sitten huomion puute, mutta syy pienellä on.
Joten pliis: Lopetettaisiin se lapsille vittuilu. Ihan kaikissa tilanteissa.
Oltaisiin niitä luotettavia aikuisia, vanhempia, joille voi koska tahansa kertoa minkä tahansa murheen. Ihan sama, mitä kukaan ajattelee ympärillä.
Nämä hetket menee nopeaan. Emmehän halua omalla käytöksellämme edesauttaa, etteivät ne kohta enää tule kertomaan meille?
Lue myös:
Kun aikuiset unohtivat käytöstavat
Päätätkö olla mulkku vai kiva?
Lapsen harmia ei saa vähätellä
15 comments
Täyttä asiaa! On ihan kauheaa seurata sivusta, kun joku vittuilee pienelle (tai miksei vähän isommallekin) lapselle. En tiedä, miten päin olisin, kun joku vieras aikuinen julkisilla paikoilla vaikkapa kuuntelee lapsen hassua selostusta sarkastisesti kulmat koholla, silmiään pyöritellen ja välillä yksittäisiä sananvalintoja vittuilevasti toistellen.
VastaaPoistaSiinä ei voi muuta ajatella, kuin että en yhtään ihmettele, mistä niitä aikuisia ihmisiä ilmestyy, jotka suhtautuvat samalla tavalla kaikkien muiden kanssaihmisten esittämiin yhtään ns. normista poikkeaviin juttuihin. Varmaan ovat oppineet sen niiltä läheisiltä aikuisiltaan jo varhaisella iällä. Inhottavaa.
Juuri näin. Mä en kestä sellaista käytöstä toisilta aikuisilta vaikka itseäni kohtaan, joten miksi lasten pitäisi kestää sellaista kaikkein tärkeimmiltään?
PoistaAh niin upea kirjoitus♡
VastaaPoistaOsaat kirjoittaa loistavasti ja parasta,täyttä totta ja hassuttelua.
Lapsia pitää kunnioittaa ja rakastaa!
Kiitos!
PoistaNiinpä, lasta, aivan kuten aikuisiakin pitäisi kunnioittaa. Se jos mikä opettaa kunnioitusta muita kohtaan!
Kiitos kaimaseni tästä postista!
VastaaPoistaNiin paljon kun tykkään sun hyymöriotteesta, niin on todellaTODELLA raikastavaa ja arvostettavaa lukea myös tällaisia tekstejä.
Oon niiiiiin samaa mieltä. Oi voi, niiiiin samaa.
Mun sydän murtuu pieni pala kerrallaan kun törmään ikävän usein tällaisiin tilanteisiin.
Kiitos kaimaseni takaisin! Joo, nyt on jotenkin pulpunnut näitä juttuja – mahtavaa, jos tykkäätte!
PoistaEn yleensä lue mitään blogeja mutta tämä nyt tuli facessa vastaan. Sain sen kuvan että olet itse tämä tilanteessa ollut hoitaja. Toivottavasti sanoit tämän myös ystävälliseen sävyyn tälle vanhemmalle joka ei siinä tilanteessa varmaan paljoa ajatellut. Jos et niin sano huomenna. Ihan rohkeesti. Mutta on tietysti hienoa että kirjoitit aiheesta myös, että me kaikki tulisimme ajatelleeksi käytöstämme. Kiitos.
VastaaPoistaItse itseäni lainaten: "Kerron esimerkin – tarinan jonka kuulin vastikään." – Eli ei, en ollut hoitaja. :)
PoistaMutta kiitos, minustakin on tärkeää, että kirjoitin tästä. Jotta me kaikki miettisimme omaa käytöstämme.
Aa, kiitos! Pääsi jo unohtumaan tuo alku. Ehkä just tästä syystä en lue blogeja :D
PoistaKamalinta oli että kirjoitus ei herättänyt mitään tunteita. En jostain syystä koe empatiaa lapsia kohtaan. En edes sukulaisia. :(
VastaaPoista-pihlajanmarja
Happamia ovat pihlajanmarjat...
PoistaAika hämmentävä kirjoitus minusta. Ihmettelen sitä että mistä tämä kirjoittaja ajattelee tietävänsä mitä siinä hetkessä molempien osapuolien välillä tunnetasolla tapahtui. Oliko se matkiminen joku heidän juttunsa mistä tällä kirjoittajalla ei ollut mitään aavistustakaan vai oliko se oikeasti vanhemman kyvyttömyyttä kohdata lapsi. Sitähän ei kukaan muu kuin nämä kaksi oikesti tiedä.
VastaaPoistaMulle tuli pahamieli tämän lapsen puolesta,en,en ole pienen lapsen äiti (oma lapsi jo 22v) mutta miksi en voisi tehdä edes näin 'aikuiselle lapselleni'.Luottamus,rehellisyys ja sympatiaa,haloo missä ne oli.Lapsk tarvitsee sille kiukkusurkuitkulle myös vanhempaa,en kritisoi enempää,muuten rupeaa ketuttamaab ja tää oli hyvä postaus.
VastaaPoistaHei, itse en kutsuisi kuvailemaasi v*****luksi, vaan lapsen tarpeiden laiminlyönniksi ja tunteiden mitätöinniksi, eli henkiseksi välivallaksi, joka on lapsen tunne-elämälle vahingollista. Vanhemman käytökseen olisi tullut puuttua. Se ei ole vieläkään myöhäistä ja pyydänkin, että teet sen tavalla tai toisella, mikäli edelleen mahdollista!
VastaaPoista*väkivallaksi
Poista