Onko teillä koskaan sellaista oloa, että aina jos on joku tilanne päällä, teillä huudetaan äitiä?

Olen tuntenut pientä kroonista huonoa omaatuntoa siitä, kuinka minä olen ollut "se ensimmäinen vanhempi". Se, joka ensimmäisenä vaaditaan paikalle ja jolta kysytään kaikki. Se, joka tietää missä hävinnyt hanska on ja osaa suomentaa taaperokielellä puhutut asiat, kun kukaan muu ei enää ymmärrä.

Kaikki huolet harmituksesta itkuväsymyksiin on osoitettu minulle. Kun illalla ei millään osaisi alkaa nukkua, äiti on ollut se, joka pyydetään viereen laulamaan ja silittelemään. Kun vaatteet ei meinaa mennä päälle ja kaikki muukin on tyhmää ja hankalaa, äidin apu kelpaa.

En tiedä, onko mieheni tuntenut oloaan mitenkään vähemmän tärkeäksi vanhemmaksi – meillä kuitenkin hoidetaan lapset erittäin tasapuolisesti –, mutta välillä omaan mieleeni on hiipinyt ajatus, tuntuuko hänestä, että hän on jäänyt jostain paitsi. Että minä olen haukannut suuremman roolin vanhemmuudesta tai lastemme sydämistä.

Vaikka tiedän, että lapsillemme me molemmat olemme tärkeitä, minä olen tuntenut olevani jotenkin etuoikeutettu. Ollut lastemme silmissä jotenkin pykälän verran enemmän vanhempi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Nyt kun arkemme muuttui yrittäjyyteni myötä ja minä olen ollut enemmän pois – useina päivinä käynyt vain nukkumassa kotona ja aamulla taas lähtenyt kukonlaulunaikaan töihin vain palatakseni taas kun on jo nukkumaanmenoaika –, olen huomannut pieniä nyansseja ns. ykköspaikkani haalentumisesta.

Kun eilen olin viemässä kuopustamme nukkumaan, eikä tämä meinannut saada unen päästä kiinni, vaadittiin minun sijaani isi paikalle. Isin piti laulaa hämä-hämähäkkiä ja silitellä. Tämä lienee jokin heidän välinen juttunsa, sillä ennen meillä ei ole tietääkseni laulettu hämä-hämähäkkiä unilauluksi.

Tai kun isi on ollut kolme päivää keskenään lasten kanssa, isi tietää paremmin mistä puhutaan, kun sanotaan "minä attoo ookuyylän!" kun minä vielä arvailen. Tiedoksi: se tarkoittaa "minä tahdon polkypyörän".

Näitä tilanteita on nyt ollut muutama, enkä sano, etteikö lapsemme nyt olisi ennenkin tietyissä tilanteissa halunneet isin ja toisissa äidin, tai etteikö toinen tiennyt jotain välillä paremmin kuin toinen, mutta ihan selvästi minä en olekaan enää se, jolla on apu ja vastaus kaikkeen.


Yritin tutkiskella sieluni syvyyksistä jotain sydänsuruja tämän tiimoilta ja tavallaan tunnistinkin jotain sellaisia. Että olenko minä jotenkin vähemmän pidetty vanhempi tai jotain muuta hassua, mutta oikeasti päällimmäiseksi tunteeksi nousi ilo.

Ei siksi, että haluaisin erityisesti olla vähemmän tärkeä, vaan siksi, että haluan, että mieheni voi olla enemmän tärkeä. Koska hitto vie, johan tässä on oltu niin hemmetin tärkeitä jo monta vuotta!

Minun on painotettava, että minun haluni tai vaatimukseni ei ole ollut olla mikään kodinhengettären ja perinteisen äitihahmouden jumalkuva, eikä minulla ole ollut tarvetta ottaa mitään ykkösroolia vanhempana. Aivan kuten miehelläni ei ole ollut mitään halua tai vaatimusta olla ottamatta. Valinnat vaikkapa töiden ja kotiin jäämisten suhteen, joita tässä matkan varrella on perheessämme tehty, on katsottu meidän sen hetken tilanteen mukaan.

Ja tilanteet vaihtelevat. On erilaisia ajanjaksoja, lyhyempiä ja pidempiä. Joskus toinen on vähän enemmän töissä ja toinen kotona. Tulee työmatkoja, tiukkoja dediksiä ja uskomattomia tilaisuuksia, joihin on tartuttava. Silloin kaksi tasa-arvoista vanhempaa neuvottelee, sumplii, paikkaa ja joustaa.

Välillä toinen voi olla vähän enemmän perillä taaperokielestä ja oikeasta unilaulusta.

Eikä sen tarvitse olla juuri minä.