Hei apua en kestä. Mihin aika menee? Luin vanhoja postauksiani ja tajusin, että taas on kaksi vuotta mennyt, ihan tuosta noin vain, ja ihan varmana vasta tein ne kaikki asiat, joista postauksissa puhuin.
Tiedän, että kuulostaan tosi vanhalta päivitellessäni tätä samaa asiaa, mitä kaikki vanhat päivittelevät, mutta ihan oikeasti, mua alkaa pelottaa. Onko se sitten väistämättä vain niin, että tietty aika elämästä menee ikään kuin ohi, vaikka ehkä juuri tämän ajan haluaisi jäävän mieleen.
Asioiden paljous, paikoittainen kiire, väsymys ja ihan arjesta selviämiseen menevä energia yhdessä syövät ajantajua ja kaikki tuntuu kuin eiliseltä. Samaan aikaan niin paljon asioita valuu ohi ja unohtuu.
Olen joskus lapsena ajatellut, kuinka kamalaa on, ettei voi muistaa kaikkea. Että kuinka hullulta tuntuu, että nytkin on asioita, joita ei tavallaan ole tapahtunut, kun niitä ei enää muista. Ei voi edes yrittää muistella niitä, kun koko asia on pyyhkiytynyt pois.
Tiedän, olen ollut melkoinen filosofi lapsena, selvästi, mutta nyt kun ajattelee, niin onhan se kai aika surullista. Että aivoista vain tippuu pois asioita.
Lapsuutta muistellessani muistan aina vain samat asiat. Kun mietin viettämääni aikaa edesmenneen isäni kanssa, muista aina ensimmäisenä Kolmårdenin. Kun menimme jollain korkeuksissa kulkevalla kondolilla ja minua pelotti kamalasti ja isäni rutisti minut kainaloonsa.
Sitten muistan, että se muisto koostuu kai oikeasti näkemästäni valokuvasta, enkä oikeastaan ole edes enää varma muistanko varsinaista tapahtumaa ollenkaan.
Vaikka kuinka yritän muistella muitakin tapahtumia ja hetkiä, se yksi muisto on jostain syystä niin piirtynyt mieleeni, että se on lähes ainoa asia, joita lapsena isäni kanssa vietetyistä yhteisistä kivoista hetkistä äkkiä muistan. Ja arvatkaapa vain, haluaisinko muistaa paljon enemmän.
Nyt kun katselen tuota omaa perhettäni, mietin, kuinka traagista on, etten voi muistaa jokaista hetkeä. Sitä pientä ilmettä, jonka esikoinen juuri äskön päästi onnistuessaan pelissä, tai niitä ihania sanoja, joilla tänäkin aamuna kuopus minut herätti. Kuinka sen pienen s-kirjain suhahtaa hauskasti ja kuinka se muuttaa uo-äänteen aina tupla-ooksi: "Hoomenna on uusi kesäpäivä, toolla noin menee koila" ja niin edelleen.
Samalla olen kamalan onnellinen, etten enää muista ihan kaikkea. Hämärä tapahtumien kulku on mielessä joistain aikanaan liian satuttavista asioista, mutta ne ovat laimenneet jo niin, etteivät ne tunnu enää pahalta. Se mikä teininä tuntui maailmanlopulta, on nyt vain tieto siitä tunteesta. Ei enää se oikea tunne. Onneksi.
Mutta miten ihmeessä voin tallentaa kaikki ihanimmat asiat sydämeeni, jotta kun jonakin päivänä muistoja ei enää tarvita, tiedän, että olen elänyt hyvän, rakkaudentäyteisen elämän? Että muistan miltä tuntui pienet kädet kaulan ympärillä, kun jalat eivät enää kantaneet ja minun piti kantaa lapsi kotiin. Tai kun esikoinen silitti minua ja sanoi kauneimmaksi ikinä.
Tai sen esikoisen onnistumisen ilmeen ja kuopuksen hauskan ässän?
Tai sen esikoisen onnistumisen ilmeen ja kuopuksen hauskan ässän?
3 comments
Ai kamala mikä itkuparku pääsi tätä lukiessa! Ja tiedätkö ei mikään sellainen nyyhkin kauniisti liikuttuneena vaan oikein sellainen kunnon äänekäs "tukehdun räkääni" itku. Osui aika arkaan paikkaan nämä ajatukset, kun kuopuksen vauvavuosi lähenee loppuaan ja itsellä on töihin paluu vanhempainvapaalta ensi maanantaina edessä. Osasit sanoittaa täydellisesti sen mitä olen itse mielessäni pyöritellyt viime päivinä. Toivon todella, että muistan kuluneesta vuodesta tärkeitä ja ihania palasia, enkä tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä olevia väsymyksen, turhautumisen ja riittämättömyyden tunteita. Kuinka saisikaan tallennettua mieleen ja tunnemuistiin ne kaikki mittaamattoman arvokkaat hetket ja tunteet joita uuden ihmisen kasvamisen seuraaminen ja sisarusten välisen suhteen rakentuminen ovat saaneet aikaan... Jospa tämän tekstin lukeminen silloin tällöin palauttaisi niitä mieleen. Olen myös miettinyt, että pitäisi kirjoittaa vaikka viikon ajalta itselleen ylös joka päivältä ranskalaisilla viivoilla mikä kaikki sinä päivänä ilahdutti ja sykähdytti. Tai sitten vaan laitan 24/7 videotallennuksen pyörimään...
VastaaPoistaEi oo reilua itkettää viatonta lukijaa tällä tavalla kun tenttiin olisi pitänyt lukea. Mä todellakin haluan lopun elämääni muistaa, miltä tuntuu kun oma lapsi silittelee mun kättäni nukahtaessaan ja miten söpösti hän antaa äidille pusuja ja kasvot kirkastuu kun äiti hakee kotiin päiväkodista ja ja ja ja vaikka mitä! <3 musta tuntuu että samalla kun itse muuttuu vanhemmaksi ja saa lapsen, niin sen hurjan onnen lisäksi saa kaupan päälle roppakaupalla huolta milloin mistäkin sitä keksii murhetta kantaa.
VastaaPoistaEntäs toisin päin? Jos kuolen nyt, mitä lapseni muistaa minusta? No ei yhtikäs mitään jos lapsi on aika pieni. Se se on kuulkaa surullista. Kolmården-ym valokuvien perusteella saa kehitellä muistoja.
VastaaPoistaOma lapseni on jo 20 vuotias, joten ajattelen tyytyväisenä, että jos kuolen, sain sentään kasvatettua lapsestani kunnon aikuisen, joka muistaa äitinsä sangen hyvin :-)