Millainen olin, osa 2

28.7.2013

Muistelot jatkuvat. Haasteessa annetut ajankohdat olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Ensimmäinen osa, elokuu 1999, luettavissa täällä.

Millainen olin, osa 2. Huhtikuu 2003.

Olen 20-vuotias. Olen löytänyt kivan tyypin. Tapasimme ensimmäisen kerran jo kesällä 2002. Itseasiassa minä en muistanut ensitapaamistamme Turun Dynamossa - joka muuten oli sinä kesänä teatterin ohella minun työpaikkani - mutta tämä tyyppi muisti minut. Syksyllä hänen muutettuaan Oulusta Turkuun opiskelemaan, hän tulee tervehtimään minua Memphisin baaritiskillä ja kertoo meidän tavanneen toisemme jo kesällä.

Yhteisten tuttujen kautta törmäämme toisiimme aina uudelleen ja uudelleen. Eksymme toistemme luo silloin tällöin yökylään. Satunnaisesta yökyläilystä alkaa tulla säännöllisempää ja päiviäkin alkaa vierähtämään yhdessä. Omituisten säätöjen ja lyhyiden suhteiden jälkeen, minun kanssani hengailee hauska, kiltti, uskollinen ja lempeä kundi. Aivan erilainen kuin aikaisemmat.

Vanhaan kaavaan kangistunut minä, alkaa ymmärtämään alun henkilökohtaisen rimpuilun ja säädön jälkeen, että tässähän on ihan hyvä.

Eräänä tammikuun maanantaina sovimme, ettemme tapaile enää muita.

Joo, ollaan tooosi rokrok. Maiden-paita, mustat hiukset, nahkarannekkeet ja kaikki... ööh.

Olen laivalla töissä ja teen 10 päivän tai kahden viikon passeja. Eli olemme aina erossa (ja taas yhdessä) niin monta päivää. Juuri rakastuneena ja seurustelun aloittaneena, ero tuntuu paskalta. Haluaisin vain olla tuon tyypin kanssa. Sillä lailla normaalisti, normaalia elämää eläen. En niin, että passin loputtua alan aina ahdistumaan jo valmiiksi poislähdöstäni. Ei niin, että lasken päiviä, koska taas pitää raahautua Helsinkiin ja laivaan, pois toisen luota. En niin, että juuri kun olen ostanut yksiöni kaappiin ruokaa ja arki on alkanut, joudunkin taas tyhjentämään kaapin roskiin, ettei sinne homehdu poissaollessani mitään. En niin, että työyön jälkeen hipsin yläkannelle jossain Latvian ja Suomen välissä ja yritän epätoivoisesti saada yhteyttä puhelimella poikaystävääni (joka muuten jo nukkuu koska menee aamulla kouluun), jotta saisimme vaihdettua pari sanaa kuulumisiamme. Enkä niin, että ne kuulumisien vaihtelut maksavat 3 euroa per minuutti. Enkä muuten niinkään, että puhuessani yöllä puhelimessa autioituneella diskokannella, joku perverssi hiipii tuijottamaan minua kontallaan vessan ilmastointiritilän läpi.

Haluaisin olla sen tyypin kanssa ja elää elämää niin, että menen töihini joka päivä kotoa, ja töistä päästyäni, pääsen takaisin kotiin. Niin, että voin asua kotona ja ostaa ruokaa huoletta kaappiin. Ja ennen kaikkea niin, että me voimme nähdä toisemme silloin kun haluamme.

Noh, huhtikuussa 2003 olemme seurustelleet nelisen kuukautta ja olen irtisanoutunut laivahommista. Minulle on luvattu työpaikka turkulaisesta ravintolakompleksista. Samasta paikasta, jossa poikaystävänikin on töissä. Se seikka ei ollut mikään tavoite, mutta ravintolan päälliköiden tunteminen jo valmiiksi, helpotti saamaan uuden duunipaikan nopeasti. -Duunipaikan maista! Duunipaikan, johon minulla on kotoani kahden minuutin kävelymatka ja josta kotiin minulla on kahden minuutin kävelymatka! -Paitsi silloin kun menen poikkiksen luo yöksi. Silloin on kolmen minuutin matka.

Pidän laivahommista lomat pois, joten irtisanouduttuani minun ei enää tarvitse palata laivalle. Toukokuussa aloitan hommat ravintolassa.

Kaikki ahdistuneet puhelut ja toivottomat parkumiset (minun toimestani) eron hetkellä saavat jäädä taakse. Pystymme vihdoin aloittamaan kaipaamamme seurustelusuhteen. Sellaisen ihan normaalin.

***

Siitä alkoi suhde, joka jatkuu edelleen. Siitä alkoi seurustelu, josta sittemmin tuli avioliitto.