Tää on nyt nii-iin tärkeä asia, että mun on jaettava tää. Kenties saan vertaistukeakin...


Ääääää! Se tiputti MUN (no okei meidän) häälahjaksi saadun Bourgien. Kahdesti. Materia-aarteeni, rakkaani, elämäni (tai huoneeni) valon. Olisi voinut ennemmin valita minkä tahansa muun lampun uhrikseen, mutta ei tätä! 

Siitä köpsähti kupu irti ja yksi pidikkeistä murtui. Siis silloin ekalla kerralla. Sen jälkeen en tietenkään nostanut sitä tarpeeksi ylös, vaan vain vähän ylemmäs, minkä luulin riittävän, mutta höps, kyllä se sinnekin ylsi. Ekan tippumisen jälkeen kuvun sai vielä paikalleen, koska kaksi kolmesta pidikkeestä piti sitä vielä kasassa. Nyt sitten kaveri sai lampun toistamiseen maahan, joten toinenkin pidike murtui.

No siitähän seurasi äidille vähän itkua, vähän aviomiehen haukkumista ja muuta hauskaa. -Ai miksi miehen haukkumista? No eipä ollut muitakaan ketä haukkua äkkiseltään. 

Siitä sitten mies hakemaan supermega-sormetyhteen-liimaa, jotta kupu saataisiin takaisin paikoilleen ja siten nainen hiljenemään. Minä huomasin sillä aikaa, että osat olivatkin menneet oikealla tavalla rikki, joten meidän toiset, vähän lyhyemmät, vaihtopidikkeet saattaisivatkin pelastaa tilanteen.

Alkoi osien etsintä ja vähän uutta hampaiden kiristelyä. Muistin, että olin puolihuolimattomasti (tietenkin) nakannut osat häiden jälkeen johonkin. Pienen kiroilun etsinnän jälkeen osat löytyivät, tietysti lääkekaapista, ja lamppu saatiin kasaan. 

Perheonni kukoisti taas ja lamppu sai uuden, ihan helv.. tosi korkean paikan.


Ta-daa! Elämä hymyilee taas. 

Hah! Eipä ylety enää!

Noh. Enitenhän koko episodissa harmitti - siis ylireagointini lisäksi - että tää oli kokonaan mun vika. Mä tiesin jo silloin ennen ensimmäistä tippumista, ettei lamppua kannata pitää niin alhaalla. Ekan kerran jälkeenkin arvelin, ettei sekään taso ehkä riittäisi, mille nostin lampun, mutta en tehnyt asialle mitään. Oma vika kun ei saanut aikaiseksi nostaa lamppua turvaan heti. 

Kerrasta.. eiku köh, kahdesta kerrasta oppineena, lamppu on ja pysyy ylhäällä.