Eilen oli vähän vaikeaa. Sunnuntai ei ole koskaan tuntunut niin sunnuntailta. Syksy alkoi, kesä on nyt ihan oikeasti ohi.

Iltamasennuksissani lähdin lenkille. Ajattelin hikoilun vievän pahimman alakulon mennessään. Ainakin väsyttäisi sen jälkeen niin, että saisi vähintään nukahdettua äkkiä illalla.

Lenkillä kuuntelin soittolistaltani kaikki kesän biisit. Fiilistelin haikeana jokaisen kohdalla kunkin tuomia muistoja kesästä. Yksitellen hyvästellen koitin päästää irti kappaleen tuomasta muistosta. En siksi, että siinä olisi mitään vialla, päinvastoin, vaan jottei syksyn tulo kirpaisisi enempää, liikaa.

Koko kesän on voinut odottaa seuraavaa hauskaa tapahtumaa, ystävien polttareita, sitten häitä, Ruisrockia, Flowta, ja nyt kaikki ne ovat menneet.

Juoksin ympäri Ruissaloa. Se on syksyllä jotenkin haikea paikka. Ruisrock on takana, eikä siitä näy merkkiäkään enää. Haamun lailla voi enää vain muistella lavan tuossa ja ruokakioskit toisaalla, mutta oikeasti se tuntuu niin kaukaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan siellä ollutkaan.

Ja jokainen sen paikan mutka, puska ja kanto tuo mieleen jonkun kesän muiston. Joissain kohdissa oli vain juostava kovempaa ja keskityttävä katsomaan eteenpäin, jottei mieli harhaile liikaa ja hajoita minua siihen paikkaan.

Joku kysyi vastikään, osaanko nimetä vuosiluvuin kaikki niin kutsutut kesieni kesät. Sellaiset, jotka muistaa aina. Osaan nimetä muutamat, ja tiedän, että kesä 2017 tulee kuulumaan niihin kesiin.

Vaikka kesän jättämä haikeus nyt vaivaa, kerroin silti juuri aiemmin muutamalle tutulle, kuinka olen myös helpottunut kesän loppumisesta. "Ei tarvitse mennä niin paljon koko ajan joka paikkaan", maalailin.

Niin se on. Välillä täytyy myös rauhoittua.

Silti: Kesä 2017, nevöfoget.


Lue myös:
Lapsiperheen 13 tuntia Tukholmassa
Sekavat Ruisrock -aatokset
Muijien polttarit Köpiksessä