Tapasin Ugandassa Suzanin, 14-vuotiaana äidiksi tulleen naisen. Huomioni kiinnittyi hänen rauhalliseen ja vakavan lempeään olemukseensa heti tavattuamme. Suzan kulki matkassamme kummilasten luona ja kouluissa, ja kolmantena päivänä uskaltauduin kysymään, saisinko kirjoittaa hänestä tänne.

Suzan työskentelee Planin kummikoordinaattorina, on nyt ikäisenäni kuuden lapsen äiti ja tärkeä roolimalli nuorille. Hän tietää, millaista on tulla lapsena äidiksi – ja ennen kaikkea: miten selvitä siitä.


Suzan tapasi lapsensa isän tämän tullessa vuokralaiseksi heidän taloonsa. Suzan ja mies ihastuivat toisiinsa ja tapailivat toisiaan salaa. Pian Suzan huomasi olevansa raskaana.

Kysyessäni miehen silloista ikää, Suzan ei meinaa itsekään uskoa miehen olleen silloin jo 25-vuotias. Näin jälkikäteen ajateltuna ikäero kuulostaa hänen omaankin korvaansa hurjalta.

Raskausuutisen jälkeen Suzan ja mies päättivät paeta – ja piiloutua.

– Halusimme olla yhdessä ja saada sen lapsen. Tulkoot mitä tahansa, pidättäkööt meidät, ajattelimme.

Perinteisesti Ugandassa nainen ja mies saavat toisensa, kun heidät on esitelty molempien suvuille juhlallisin seremonioin. Se on tärkeä osa hääperinnettä ja sen tekevät kaikki naimisiin menevät parit. Suzan ja hänen miehensä eivät tehneet.

Aivan kuten tuhannet muutkin nuorena äidiksi tulleet, myös Suzan joutui lopettamaan koulun kesken, mutta hänen tapauksessaan vain väliaikaisesti: Suzanilla oli vankka tahto ja aikomus palata opiskelemaan ja hoitaa koulut loppuun.

Aina kuitenkaan pelkkä tahto yksinään ei riitä, kun on nuori ja sylissä lapsi. Myöskään läheisten tuki ei ole aina itsestäänselvää, mutta Suzanin mies oli koko ajan hänen tukenaan ja halusi hänen toteuttavan unelmansa.  Myös Suzanin vanhemmat toivoivat sitä.

– Mieheni tuki minua koulun uudelleen aloittamisessa ja maksoi kaikki koulumaksuni ja -tarvikkeeni.

Suzan valmistui korkeakoulusta pääaineenaan organisaatiotutkimus ja filosofia.


Suzanin ja muiden Planin paikallistyöntekijöiden selässä lukee tyttöjen oikeuksia puolustavia lauseita. Sana yhdenvertaisuus toistuu useissa.

Suzanilla on kuusi lasta, joista neljä ovat tyttöjä. Suurien kattoteemojen lisäksi minua kiinnostaa ihan käytännön asiat, joihin olemme törmänneet matkallamme. Suzanin kanssa on helppo keskustella, enkä malta olla kuulematta hänen ajatuksiaan kaikesta mieleeni juolahtavista asioista. Hän vaikuttaa tyypiltä, jolta on turvallista kysyä.

Olen nähnyt, kuinka Kamulissa tytöt polvistuvat tervehtiessään ja minua kiinnostaa, mitä mieltä Suzan on asiasta. Onko hän esimerkiksi opettanut omille tytöilleen saman tavan?

Suzan kertoo opettaneensa. Kysyessäni, mitä hän ajattelee kyseisestä tavasta, hän alkaa puhua kulttuurista. Pohdin, miksi vain tyttöjen tarvitsee polvistua, mutta poikien ei.

– Pojat ovat pomoja. Heistä kasvatetaan perheen päitä. He ovat korkeammassa asemassa.

En ole aivan varma, onko Suzan itse samaa mieltä asiasta, vai yrittääkö hän vain kertoa, mikä yleinen ajatusmaailma asian suhteen on. Varsinkin maalla polvistumistapaa näkee koko ajan, kun taas kaupungissa vähemmän. Samat naiset saattavat olla polvistumatta kaupungissa, mutta maalla, vaikkapa vieraillessaan isovanhemmillaan, he vielä polvistuvat.

Suzan ja kaikki muut tutustumamme paikalliset puhuvat niin sujuvasti kulttuurin vaikutuksesta kaikkeen, etten aina tiedä, allekirjoittavatko he itsekin perinteen saneleman käytännön. Minun on pakko yrittää kysyä vielä saadakseni selville Suzanin oman mielipiteen.

Kokeeko hän, että polvistumistapa asettaa tytöt eri asemaan poikien kanssa ja onko se hänestä ihan ok?

– Ei tietenkään ole ok! Suzan sanoo jämäkästi. Ei missään nimessä! Tyttöjen pitäisi olla samanarvoisia poikien kanssa. He ansaitsevat saman kohtelun ja oikeudet, hän jatkaa.

On monimutkaista yrittää ymmärtää, miksi opettaa lapsilleen jotain, mihin ei itse usko ja tietää kyseenalaiseksi, mutta se taitaa olla juuri se, mikä saa oivaltamaan, millaisessa murrosvaiheessa Suzan ja koko maa elää.

Aikaisemmassa postauksessani kirjoitin, kuinka työ on hidasta, vaikka tuloksia saavutetaan. Ulkopuolinen ei voi tulla sanelemaan, miten asiat tulee tehdä: muutoksen on lähdettävä lopulta kuitenkin aina yhteisön sisältä.

Kysyessäni Suzanilta, uskooko hän, että polvistumistapa elää vielä vaikkapa 40 vuoden päästä, Suzan on vakuuttunut, ettei.

– Se on silloin jo mennyttä maailmaa. Kuihtuu pois uusien sukupolvien myötä.


Koulutuksen merkitys korostuu entisestään, kun käymme tutustumassa kouluihin. Lasten, jos joidenkin asenteisiin voi vaikuttaa ja yhtäläisen koulutuksen myötä lapset tasa-arvoistuvat. Siksi myös Suzanin silmät alkavat loistaa aina kun hän puhuu koulutuksesta.

– Olen opettanut tytöilleni, että vain koulunkäynnillä on väliä. Unohtakaa kaikki muu niin kauaksi aikaa, kunnes olette valmistuneet. Unohtakaa varsinkin pojat.

Keskustelumme ajautuu seksuaalivalistukseen, joka aikaisemmin Suzanin perheessä on lähinnä ollut sitä, että seksistä voi saada HIV:in tai tulla raskaaksi, ja siihen, kuinka Suzanin heitto poikien unohtamisesta ei ole vitsailua. Hän todella tarkoittaa sitä.

Minkä ikäisenä sitten Suzanin mielestä on hyväksyttävää suoda ajatuksia seurusteluun ja poikiin?

– Noin 26-vuotiaana. Kun kaikki koulut on käyty.

Suzanin kanta on tiukka. Kenties hänen omien kokemuksiensa vuoksi.

– Pitää keskittyä olennaiseen. Ei saa antaa muiden asioiden häiritä. Se on suoraan pois koulunkäynnistä.

Jään väistämättä miettimään, että jos pojat kiinnostavat ennen pitkää kaikesta huolimatta, voisiko nuorille puhua myös ehkäisystä? Mutta aika ei ole ehkä ihan kypsä vielä sille. Ehkä on ensin fokusoitava yksioikoisesti yhteen asiaan, voidakseen myöhemmin laajentaa muihin.

Ja juuri nyt koulutus on kaikkein tärkein: se vaikuttaa lopulta kaikkeen muuhunkin, aina köyhyydestä tasa-arvoon ja varhaisista avioliitoista lapsiäitiyteen.

Myöhemmin mietin vielä ehkäisyasiaa ja kyseenalaistan omat ajatukseni. Onko maaseudulla köyhissä oloissa edes mahdollisuutta minkäänlaiseen ehkäisyyn? Mistä saada rahaa sellaiseen, kun rahaa ei ole käyttää muuhunkaan?

Omat ajatukset tulee haastettua matkan aikana useasti. On helppoa ajatella itselleen itsestäänselvien asioiden olevan ratkaisuja kaikkeen ja samassa huomata, että ne saattavat olla muista syistä mahdottomia juuri siellä.


Palaamme takaisin Suzanin omaan tarinaan. Kysyessäni Suzanilta, mitä hän ajattelee kaikesta nyt, hän sanoo olevansa ylpeä saavutuksistaan.

Suzanin omat lapset ovat 21, 19, 15, 13, 11 ja 9 vuotta.  Kaikki lapset käyvät koulua. Kolme vanhinta ja toiseksi nuorin lapsi ovat tyttöjä. Suzan kokee suurta onnistumista ja iloa siitä, että hänen lapsensa opiskelevat. Hänen opetuksensa on mennyt perille ja vanhimmat lapset ovat jo korkeakoulussa.

Koulutettujen äitien lapset tutkitusti kouluttautuvat myös itse.


Jos Suzannen pitäisi antaa yksi neuvo lapsille ja nuorille, se olisi: Päättäväisyys on tie menestykseen.

– Jos ei ole päättäväinen, ei voi menestyä. Vaikka saisi miehensä tai kenen tahansa tuen, ilman omaa tahtoa ei saavuta mitään. On keskityttävä täysillä siihen tavoitteeseen, minkä on itselleen asettanut.

Koulutus luo nuorille valinnanvapautta ja siksi Suzanin yksi tärkeimmistä viesteistä nuorille on, että myös äidiksi tulon jälkeen on mahdollisuus kouluttautua.

Ja se tekee Suzanista roolimallin.


***

Suzanin kaltaiset Plan Internationalin koulutetut työntekijät ja vapaaehtoiset toimivat yhteisöissä tarjoten tukea ja konkreettista apua, kuten terveydenhoitoa, varhaiskasvatusta ja koulutusta, nuorille äideille ja heidän lapsilleen. Suzan on aloittanut Planin vapaaehtoisena työntekijänä ja sittemmin palkattu kokoaikaiseksi työntekijäksi.

Plan työskentelee tyttöjen koulutuksen puolesta ja jakaa tietoa ehkäisystä ja seksuaaliterveydestä niin nuorille kuin heidän vanhemmilleen muun muassa ehkäistäkseen liian varhaisia raskauksia, sekä kouluttaa nuoria ja tukee nuorten ryhmiä, jotka toimivat yhteisössään haitallisia perinteitä vastaan ja tyttöjen ja poikien tasa-vertaisen aseman edistämiseksi.

Hieno esimerkki tällaisesta työstä on esimerkiksi Health Club.

Lue kirjoittamani juttu, jossa syvennytään enemmän Planin työhön ja miten se vaikuttaa:
Tyttöjen oikeuksia tukevan ajattelutavan edistäminen on hidasta, mutta tuottaa tuloksia

Matkamme aikana saimme paljon Instagram-tiliemme puolella viestejä innokuudesta alkaa kummiksi. Se käy helposti täällä.

Lue myös:
Hyvää tasa-arvon päivään – ja ensitunnelmat Ugandasta
Tyttöjen oikeuksien tukija
Kummius ja ensimmäiset terveiset Ugandaan
Matka Ugandaan
Neljä yötä matkaan