Määpä lähdin lenkille yksi ilta. Iiiihan vaan semmoselle raskaudenjälkeiselle reippaalle muistinvirkistyskävelylenkille, josta joskus voisi sitten taas jalostua jotain juoksun tyylistä höllyvää löntystelyä. Kaivelin lenkkitossut ja -pöksyt naftaliinistä (joo, en edes tiedä mitä se on, mutta niin oon kuullut sanottavan) ja ihan reippain mielin siinä verryttelin sitten.

Otin puhelimen taskuun, että voin kuunnella menevää lenkkimusaa matkalla ja että voisin tietysti dokumentoida huikean lenkkini myös Sports Trackeriin. Koska jos sitä ei ole siellä, sitä ei tapahtunut. Otin jumalauta koiratkin mukaan, että olisin oikein tehokkaan oloinen. Joku ainakin neljä kärpästä yhdellä iskulla, katsokaas.

Pakkasin vauvan vielä vaunuihin ja olin ihan et let's go.

Nooh.

Musiikkia en saanut koskaan laitettua päälle, koska vauva itki heti kun yritin pysäyttää vaunut saadakseni edes kuulokkeet korviin. Pelkkä eteneminen tuotti ongelmia, ei vain hemmetin liukkaan tien vuoksi, vaan koska koirat halusivat koko ajan paskoa johonkin nurkkaan. Ja aina kun pysähdyin noukkimaan niitä tuotoksia, vauva alkoi tietysti taas itkeä. Vihdoin kun pääsin kunnolla vauhtiin ja vauvakin rauhoittui, alkoi kenkä hiertää kantapäätä. Ekaa kertaa ikinä, ja kuinkahan monet lenkit niilläkin on hiihdetty. 

Mutta kivusta ja vitutuksesta huolimatta päätin tarmokkaasti jatkaa lenkkiäni. Kerta sinne oli lähdetty.

Yrittäessäni suorittaa lenkkeilyn tärkeimmän osion, eli ottaa Instagramiin todisteen lenkkeilystäni, tapahtui jotain, mikä katkaisi kamelin selän. Akku loppui. Se oli liikaa, päätin luovuttaa. Ei Sports Trackeria mittaamassa urheilusuoritustani, eikä Instagram-kuvaa, jolla leijua. Millään ei ollut enää mitään väliä. Menin himaan.

Että mitä me tästä opimme? Lenkkeily on perseestä. Syökäämme lisää kakkua.

#nofilter