Ostin tänään Kauppahallista suppilovahveroita. En sillä lailla ole sienenkeräilijänaisia, joten ostin. Ihan kiva, että sain silti pienen kosketuksen hommasta, kun tytär nakkasi sienet kotona maahan. Pääsin keräilemään. Keittiön lattialta, mutta kuitenkin.

Keräilemistäni sienistä valmistin sienikastiketta. Oikein kermaisaa ja voisaa. Niin eihän tuo jälkimmäinen sana ole, mutta ihan kuvaava. Oli siellä vähän sipualiakin.

Sienikastikkeessa asuu sellainen turvallinen tunnelma. Joku varhaislapsuuden muisto, luulisin. Kun pakattiin eväät reppuun ja mentiin metsään. Siihenkään aikaan en ollut kova sienestäjä, ja nyt kun oikein mietin, taisin tehdä saman tempun äidilleni, kuin tyttäreni tänään minulle ja nakkasin sienet nurin.

Kuitenkin metsässä, eli huomattavasti keittiötä autenttisemmassa ympäristössä. Sillä lailla olen ollut hyvin fiksu lapsi aina.

Minun äitini pääsikin siinä oikein kunnolla niin sanotun metsästäjä-keräilijän maailmaan kiinni – ensin keräiltyään keräämänsä sienet toistamiseen ja sitten metsästettyään minut kiinni luikittuani pakoon metsään.

Suppilovahveroista kannattaisi aina ensin paistaa yksi satsi ihan vaan suolan, pippurin ja voin kanssa. Syödä sitten ruisleivän päällä, niin kuin meillä oli aina tapana. Siinä on sitä jotain.

Nyt kuitenkin jonkun muun esikeräilemät sienet maksoivat sen verran runsaanlaisesti, että tyydyin litraan. Siitä saa just tällaiselle keskiarvolapsimääräiselle perheelle kastikkeen, mutta ei siitä ruisleivän päälle saa.

Ehkä kahdesta litrasta jo saisi. Litra kastikkeeseen, litra ruisleivän päälle.

Siinä kun koko perhe söi yhdessä tutun turvallista ja pikkuisen liian kaloripitoista kastiketta, alkoivat perheen miehet kilpaa kehumaan sienikastikettani:

"Mm-m, kyllä on hyvää kastiketta", fiilisteli aviomies. "On hyvää wuokaa", komppasi esikoinen.

Olimme kaikki kolme varsin samaa mieltä, että tekemäni sienikastike oli taas jälleen kerran parasta sienikastiketta, mitä meillä on kukaan koskaan tarjoillut.

"Entäs sinä, onko hyvää?" kujertelin omahyväisyyttäni uhkuen tyttärelle, myöntävää vastausta tietysti olettaen.

Pikkasen päälle puolitoistavuotias katsahti kulmiensa alta kuin töykeästi keskeytettynä, hörppäsi mukista ja ilmoitti:

"Hyvää vettä."

...

Kiva että maistuu.


Niin ja sori tuosta otsikosta. Maailmassa ei ole hauskoja otsikoita sienistä.