Tietoa mainostajalle ›

Vanhempi! Oletko epävarma omasta osaamisestasi? – Hyviä uutisia!  Näitä seitsemää (7) asiaa stressaamalla sinustakin voi tulla hyvä va...



Vanhempi! Oletko epävarma omasta osaamisestasi? – Hyviä uutisia! Näitä seitsemää (7) asiaa stressaamalla sinustakin voi tulla hyvä vanhempi!


1. Luomuruoka
On hyvin tärkeää ruokkia lasta parhaalla mahdollisella ruoalla. Siksi valinnan tulee aina olla itse tehtyä luomuruokaa, mielellään myös itse kasvattamaa tai vähintään lähiruoaksi kutsuttua elintarviketta Köyliöltä tai jostain muusta sympaattisen kuuloisesta lähikunnasta. 

Jo yksikin kerta einestä tai puolivalmistetta saattaa syöstä lapsesi kierteeseen, jossa ketsuppi Saarioisten makaronilaatikon päällä on vain alkusoittoa, ja kohta löydät lapsesi piikittämästä itseensä Ikean pakastelihapullia K-kaupan takana, siinä roskisten vieressä.

2. Syöminen

Syöminen yleensäkin on asia, josta kannattaa stressata niin paljon kuin mahdollista. Jo yhden välipalan unohtaminen tai syömättä jättäminen voi aiheuttaa vakavan aliravitsemustilan, joka myöhemmässä iässä johtaa vaaralliseen keskivartaloylipainoon ja kakkostyypin diabetekseen.

Avuksi ravintostressamiseen voit ottaa hiilihydraatti-, proteiini-, natriumglutamaatti-, nitriitti-, gluteeni-, tärkkelys-, sokeri-, E-koodi- ja molekyylilaskurin, josta näet, saako lapsesi milligrammankin liikaa tai liian vähän jotain edellä mainituista. Mikäli lapsesi syö jonakin päivänä vastoin ravintosuositusten saati Facebookin tukiryhmien tieteellisesti mutu-tuntumallla todettujen suositusten vastaisesti, kannattanee valvoa seuraava yö miettien, mitä olisit voinut tehdä paremmin. 

3. Imettäminen

Useat tutkimustulokset osoittavat, että kaikki muu, paitsi rintamaito suoraan oman äidin rinnasta aiheuttavat lapsellesi paljon sanoinkuvaamatonta ja pitkäkestoista harmia. Sekä henkinen, että fyysinen kehitys pysähtyy ja lapsestasi saattaa tulla, ei vain tyhmä ja ruma, mutta myös ärsyttävä ja paksu narsisti. 

Korvike on vain Saatanan tapa kertoa hänen vihaavan lastasi.

4. Kiipeily

Et kai halua lapsesi tippuvan, tai vielä pahempaa? Minkälainen vanhempi tahtoo lapsensa kiipeävän luonnonlakien vastaisesti leikkipaikan kuolemanloukuiksikin kutsuttuun köysiverkkoon, josta tiettävästi useat lapset ovat tippuneet ja satuttaneet ainakin nilkkansa? Entäpä puut, kalliot ja pientareet? Emme kai halua asettaa lapsiamme tieten tahtoen vaaraan? Painovoima ei ole leikin asia.

Kiipeilystä ei myöskään ole minkäänlaista hyötyä tulevaisuudessa tai kehitä ketään mitenkään. Vai oletko muka joskus kuullut kiipeilevistä aikuisista? Hahha, en minäkään! Absurdi ajatus.

5. Juokseminen

Laajalti tunnettu fakta on, että joka neljäs lapsi on joskus kesän aikana saanut asfaltti-ihottumaa juoksemisesta. Yksimielinen kantamme on, että yksikin asfaltti-ihottumaonnettomuus on liikaa, eikä koulussa, uima-altaalla tai sairaaloissakaan saa juosta, joten miksi opettaisimme lapsemme käyttäytymään kuin hullut. 

Sitä paitsi: koskaan ei voi tietää, jos auto ajaa juuri silloin jalkapallokentälle, jossa lapsesi ottaa iloon verhottuja, mutta varomattomia juoksuaskeliaan. Itku pienestäkin ilosta ja ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, kuten meillä päin on tavattu sanoa. 

Juoksemiseen kannustavaa punaviherkuplan propagandakulttuuria vastustavan kansalaisaloitteen voit käydä kirjoittamassa täällä: www.äidinsylissähautaanasti.org.

6. Pottatreenit

Kaikki ajallaan -sanonta on kunnianhimottomien lastenvihaajien laiskistunutta puhetta. Potta-asiasta pitää stressata. Parasta olisi, jos vaipat voitaisiin unohtaa heti sairaalaan laiskojen ja välinpitämättömien sairaanhoitajien lastenkidutusvälineiksi ja heti synnytyslaitokselta kotiuduttua alettaisiin tiukka, määrätietoinen ja periksiantamaton pissatreeni.

Jokainen potan ulkopuolelle päästetty pissa kertoo sinusta vanhempana enemmän kuin uskotkaan, eli että olet huono. Hyvä vanhempi olisi osannut tarkkailla lapsen mikroilmeitä ja viedä lapsen ajoissa lavuaarin päälle tai potalle. Et kai halua, että lapsesi kusee alleen vielä yliopistossakin?

7. Itse syöminen

Nyt tarkkana! Tässä asiassa et voi onnistua. Sormiruokailu edistää lapsesi pinsettiotetta, mutta entäpä tukehtumisvaara? Lapset ovat kehittymättömiä raakileita, joilla kakomisrefleksi kertoo suuresta vaarasta, välittömästä tukehtumisesta, ei luonnollisesta reaktiosta opettelun tiellä.

Paras onkin pilkkoa kaikki ruoka ensin mahdollisimman pieneksi ja sitten muotoilla ne takaisin akuperäiseen malliinsa. Näin lapsi saa kokemuksen sormiruokailusta, mutta voi natustella avokadot, couscousit ja munankeltuaisensa ilman, että vaarallisista palasista kehkeytyvää tukehtumisvaaraa syntyy. 

Mikäli tehosekoittimesi silppuamisjäljen hienousaste mietityttää, voit aina itse pureskella ensin ruoan ja vasta sitten muotoilla avokadon takaisin tuttuun suikulaiseen muotoonsa.


Näillä yksinkertaisilla (luomu)eväillä sinunkin arjestasi tulee pikkuisen enemmän stressaavampaa! 

Muistakaamme: Mikään ei kerro hyvästä vanhemmuudestasi kuin yöllä narskuvat takahampaasi ja suihkussa tippuvat hiuksesi! 

15 kommenttia

Yhteistyössä Freska . Syksy tuntuu olevan yhtä juhlaa. Syksyn juhlasarjan aloittaa aina esikoisen synttärit, joita juhlittiin viime sun...

Yhteistyössä Freska.

Syksy tuntuu olevan yhtä juhlaa. Syksyn juhlasarjan aloittaa aina esikoisen synttärit, joita juhlittiin viime sunnuntaina. Seuraavaksi tiedossa on minun synttärini, minun ja miehen hääpäivä, kihlapäiväkin – tosin se unohtuu aina – ja koko syksyn juhlaputken kruunaa joulu.

Jokaiseen väliin mahtuu vähän blogiin liittyviä gaaloja ja kaiken maailman pikkujouluja. Eikä siinä! Juhlat on aina kivoja!

Vaikka mä olen innokas järkkäilemään juhlia, iski mulle viime talvena totaaliuupuminen niiden kanssa. Kun oli jo ollut ne esikoisen synttärit ja kaikki muut edellä mainitut ja siihen päälle se joulukin.

Heti joulun perään kuopuksen synttärit, jotka lopulta ulkoistin kokonaan. Juhlat vietettiin muualla ja herkutkin valmisti joku muu. Valvotut, rikkonaiset yöt ja jatkuva järkkäily väsytti, joten siinä kohtaa oli huippumukavaa tulla itse paikalle vieraan tavoin, valmiiseen pöytään.



Nyt kun kesä on lepäilty laakereilla (hah), jaksoi taas innostua juhlajärjestelyistä. Tosin aika se on silti rajallista, vaikka innostusta löytyisi. Kö ei se riitä, että ostaa koristeet ja ripustaa ne ja tekee jonkun kakun, kun sitä ennen pitää tehdä kasa tylsiä juttuja, että pääsee tekemään kivoja.

Vaan eipä mittään! Tällä kertaa meidän kuukausisiivous oltiin sovittu synttäreiden alle, joten noin vaan pääsinkin suoraan itse asiaan. Vessan siivous, imurointi, lattioiden pesu ja pölybisnekset oli jo hoidettu kotiintullessani, ja minä sain sen ajan olla hoitamassa muita asioita. Eli ostamassa koristeita ja leivontatarvikkeita.

Ainoa harmillinen juttu on, että lapsiperheessä mikään ei pysy kauaa paikallaan. Perjantaina illalla oli siivous, mutta synttärit sunnuntaina, joten sen yhden välissä olevan lauantaipäivän aikana sai kaiken irtotavaran siivota noin 31 kertaa uudelleen pois. Se saikin mut miettimään, miksi teen tämän uudelleen ja uudelleen, enkä vasta kerralla kaikkia sunnuntaina, juuri ennen juhlia.

Kai siinä oli jokin epätoivoinen yritys pitää siitä siististä fiiliksestä kiinni, eikä myöntyä sille luonnon laille, että tavarat ei vaan pysy lapsiperheessä paikallaan kahta sekuntia kauempaa. Onneksi sentään muuten koti pysyi tarpeeksi siistinä juhlia varten.


Varsinainen synttäripäivä meni yhtä nopeasti kuin aiemminkin. Ensin kauhea valmistelu ja hikipäässä puserrus, odotus ja häsläys – sekä lapsen että vanhemman –, sitten talo täyteen ihmisiä, lisää hässäkkää ja kohta huomaa juhlien jo olevan ohi.

Jossain kohtaa muistaa syöneensä jotain ja kai jutelleensakin jonkun kanssa. Pääosin kuitenkin juosseensa hakemassa lisää haarukoita, keitelleensä lisää kahvia ja paimentaneensa koiria, sekä koirien perässä juoksevia lapsia.

Itse synttärisankari puhui kaksi vuorokautta ennen synttäreitään taukoamatta kovasti toivomastaan Ryhmä Hau -bussista. Synttärijuhlia edeltävänä iltana sainkin hyvän yön toivotukseeni vastaukseksi vain maininnan bussista.

Kun sitten pitkästä odotuksesta lähes järkensä menettänyt nuorimies viimein sai iltapäivällä synttärivierailta hartaasti odottamansa bussin, riemu repesi niin, että yks sun toinenkin kaivoi kännykän esiin ikuistaakseen sen mielettömän, pakahduttavan, yltäkylläisen riemun.

En ole koskaan nähnyt mitään lasta noin sekopäisen onnellisena. Voin vain kuvitella sen riemun ja helpotuksen yhtäaikaisen purskahduksen, kun oikeasti saakin sen, mitä ehkä on eniten elämässään (tai kahden päivän aikana) halunnut.

Priceless. Vieläkin laittaa hymyilyttämään se hetki.

Kuten arvata saattaa, koko ilta meni sen lelun parissa. Ja kaikki seuraavat päivät myös aina tähän asti ja tästä edelleen, uskoisin.


Tiedättekö muuten, mikä näin aikuisen kannalta on tällaisissa kesteissä parasta?

Se, kun illalla on saanut kaikki juhlien tiskit tiskattua, kaikki ylimääräiset tuolit ja pöydät vietyä varastoon, pöydät pyyhittyä ja lelut korjattua. Kaikki koristeet ovat vielä paikallaan, rauha on laskeutunut ja jääkaapissa on vielä herkkuja juhlien jäljiltä.

Koti on edelleen siisti, koska se juuri ennen juhlia puunattu ja nyt voi vain istahtaa alas ja nauttia. Katsella viirejä ja ilmapalloja ympärillään ja nauttia hetken juhlavasta tunnelmasta. Huokaista raukeudesta pitkän päivän jälkeen, ottaa vielä yksi rieskarulla lautaselle ja kaataa lasin punkkua. Lapset nukkuu, ihana rauha ja ympärillä kaunista.

Siinä punkkulasilliseni kanssa, puhtaista lattioista ja pestystä vessasta kiitollisna mieleeni juolahti, että ihan varmana aika moni muukin nauttisi tästä hetkestä. Kun olisi saanut aikaa johonkin muuhun, kuin pakolliseen pahaan (ellei sitten just nauti eniten maailmassa siivoamisesta, nii ei sit mitään). Siksi ehottelinkin Freskalle, joka siis hoitaa siivouksemme (täältä löytyy syvempi analyysi siitä), että jos annettaisiin yksi koko huushollin perussiivous jollekin mun lukijalle.

Vaikka just näin jonkun juhlan alla, tai ihan muuten vaan!


Jätä kommentti ja kerro mitä sää tekisit sillä ajalla, jos pääsisit luistamaan kodin siivouksesta! Sillä sitähän sillä siivouspalvelulla saadaan – aikaa johonkin muuhun, mieleisempään!

Palkintona jaetaan yhdelle osallistujalle Freskan perussiivous! 

Jätä myös ainakin nimimerkkisi, jos olet kirjautumaton kommentoija (myös s.postiosoitteen jättäminen helpottaa minua tavoittamaan sinut, jos onni potkaisee). Aikaa vastata on 28.9.2016 loppuun!

Ja jos innostuit heti tilaamaan siivouksen, niin koodilla 30RIMPUILEE saa 30 euron alennuksen kertasiivouksesta ja koodilla 50RIMPUILEE saa 50% pois ekasta siivouksesta jos tekee säännöllisen buukkauksen! (Koodit voimassa marraskuun 2016 loppuun)

Tutustu Freskaan ja sen toiminta-alueeseen täällä! Mun aikaisempia kokemuksia Freskasta voit lukea täältä!

(Ps. Sain viestin korvanappiini, ettei mobiililla kommentointi ehkä toimi. Asiaa selvitellään!)
46 kommenttia

On kahdenlaisia ihmisiä: sellaisia, jotka osaavat käyttäytyä korrektisti tilanteessa kuin tilanteessa ja sitten niitä toisia. Arvannette, ku...

On kahdenlaisia ihmisiä: sellaisia, jotka osaavat käyttäytyä korrektisti tilanteessa kuin tilanteessa ja sitten niitä toisia. Arvannette, kumpaan minä kuulun.

Mulla on jokin sellainen geneettinen erikoisuus tai ehkä jokin pakonomainen viihdytyssyndrooma, sillä mun on pakko täyttää hiljaiset kohdat. Ei jatkuvasti, mutta tiedättekö, kun toisilleen vieraat ihmiset ovat samassa tilassa, kaikki yhtä tuntemattomia toisilleen, eikä kukaan tiedä mitä sanoisi.

Olenkin ottanut sellaisen näkymättömän hiljaisuuden rikkojan viitan harteilleni – ihan pyytämättä ja yllättäen –, jonka vuoksi vaistonvaraisesti pyrin täyttämään hiljaisia hetkiä.

Jonkun mielestä se voi olla mukavasti jäätä rikkovaa, jonkun mielestä taas... ei. Vaistonvaraisesti toimivat hiljaisuudenrikkomisimpulssit ovat katsokaas vähän riskejä, kun ei ihan ehdi aina ajatella mitä sanoo.

Veljeni onkin antanut minulle jo vuosia sitten neuvoksi miettiä ensin hetki hiljaa mielessäni mitä aion sanoa. Ihan vaikka edes muutaman sekunnin ajan, ennen kuin tuotan ajatukseni puheen muodossa ulos.

Mutta ei viihdytysimpulssit sellaisia toimia ehdi jäädä odottelemaan. Ne toimivat vaistonvaraisesti. Kuin petoeläin kaurista jahdatessaan, tai sammakko hyönteisen napatessaan. Noin, ja se meni jo. Niin nopea se on.

Ilmeeni, kun olen ollut taas äärettömän hauska ja cool.

Jostain syystä onkin niin, että mitä enemmän painetta tilanteessa on tai mitä enemmän kiusaantuneisuutta koen, sitä enemmän alan sekoilla. Siis en nyt mitään kukkude-sekoilla, mutta tarve läpän heitolle kasvaa äärimmäisyyksiin ja sitten sitä alkaa tulla. Huumoria.

Tätä on siis tosi vaikea selittää, varsinkaan normaaleille ihmisille. Mutta kai joku tietää sen tilanteen, että kun pitäisi olla tosi khuulisti, mutta jotain kökköä vain pulpahtaa ulos suusta. Saati sen, kun sitten sanot sen jonkun tyhmän jutun ja sen sijaan, että lopettaisit siihen ja poistuisit vaikka takavasemmalle, lisäätkin vettä myllyyn. Jatkat, jatkat ja vähän vielä jatkat.

Lopulta tilanne päättyy syvään hiljaisuuteen ja siihen kuuluisaan aavikkopallohetkeen.

Ah, mainitsiko joku aavikkopallohetken? Niitä muuten on kertynyt. Niinku vaikka sillon siellä Hintikan takahuoneessa, kun repesin kesken toisen ihmisen rankan väsymystarinan, mutta pelastin nopeasti tilanteen ehdottelemalla Arttu Wiskarille tilkkaa rintamaidostani. Tai sillon kun näin sen yhden vanhan tutun ja aloin jutella raudan takomisesta, kun se on kuumaa... lasten hankinnan yhteydessä. Tai, kun tapasin Jari Tervon ja John Malkovichin ja... no vituikshan nekin hetket meni.

Ni, no sillai mulle aika usein käy.

"Tiedä, milloin lopettaa" siitä ameriikan sanonnasta käännettynä voisi olla ohjenuorani elämässä.

Joten lopetan tämän nyt tähän. Vielä kun pystyn.

Vai lopetanko?

No voin lopettaa.

Vai voinko?

En ehkä voi.

Nyt lopetan!

Enpä taida.

Eiku oikeesti, nyt.

(En koskaan.) 

8 kommenttia

Huhhuh. Niinku hei. Tässähän tämä viikonloppu meni. Niin, ettei huomannutkaan. Esikoisen neljävuotisjuhlia vietettiin tänään ja just sain...


Huhhuh. Niinku hei. Tässähän tämä viikonloppu meni. Niin, ettei huomannutkaan. Esikoisen neljävuotisjuhlia vietettiin tänään ja just sain viimeiset tiskit tiskattua. Istahdin alas koneelle, otin lasin lämmintä punkkua ja palan kylmää pitsaa.

Hei mää aattelin... tai siis niinku tavallaan matkijana aattelin, koska Nakit ja Mutsi teki sen eka ja Valeäiti toka, mut siis MÄÄ AATTELIN, että kun mä höpötän aina jotain pervoa... henkilökohtaista itsestäni, niin voisiks sääki kertoo jotain susta? Olis tosi mielenkiintoista taas tietää teistä kaikenlaista!

Törmäsin perjantaina yhteen lukijaan, joka spontaanisti huikkasi "moi, ooksä joku tuttu vai... eiku... ooksä bloggaaja?". Määhän olin ja se tunnisti mut tuosta blogin kuvasta! Sitten höpöteltiin niitä näitä ja vitsi että oli kivaa. Tiedättekö, saada tarina ainakin yhdelle lukijalle.

Meillä esimerkiksi on lapset syntyneet ihan peräjälkeen, ja hän oli myös jännittänyt – kuten minäkin –, kummalle vuodelle lapsi syntyy. Meillähän ehti just mennä kuopuksen syntymä 2015 puolelle – heillä taas 2014. Terkkuja vaan sinne, oli kiva tutustua, törmätään taas!

Mutta siis. Ei tarvii mitään pervoja kertoo, vaikka mää kerronkin... ellei sitten halua. Mut niinku jotain, että kuka oot ja miten sulla nyt menee? Oliko kesä kiva, väsyttääkö uhmat vielä pahasti, joko ne lapset nukkuu öitä?

Viimeksi oli tosi hauskaa lukea teidän juttuja, joten sana on taas teidän! Saa myös esittää ihan rehellistä palautetta, toiveita ja sellaisia! Uusiakin lukijoita on tullut, joten miten teilläkin hei siellä menee?

Kaadan tästä vielä toisen lasin punkkua ja otan hyvän asennon! Hit me!

Sit jos sua huvittaa, niin tuolla sivupalkissa on myös Suomen Blogimedian lukijatutkimus! Käy tsekkaa sekin!


73 kommenttia

Seuraan suurella mielenkiinnolla tätä Maria Monden (Maaria Lehtisen) ympärille kehkeytynyttä kohua . Anteeksi, tarkoitan siis kehkeytett...


Seuraan suurella mielenkiinnolla tätä Maria Monden (Maaria Lehtisen) ympärille kehkeytynyttä kohua. Anteeksi, tarkoitan siis kehkeytettyä kohua. Ihmiset jakavat somessa musiikkivideota, jossa vähäpukeinen nainen laulaa "inskramdamista" (Instagram) falskilla lauluäänellään. Keikkuu köpösti kuin Sabrina konsanaan ja huuliaan mutrustellen räppää – helvetin huonosti.

Se mikä ihmisillä saattaa mennä vahingoniloissaan ja lynkkaamishurmiossaan ohi, on että Maaria Lehtinen on pitkään viihdealalla tuhtaillut tyyppi. Tuntematon suurimmalle osalle, vaan ei ole enää.

Nopea googlailu paljastaa Maaria Lehtisen tehneen erilaisia töitä viihteen, kirjoittamisen ja musiikin parissa.

Olkaamme Maaria Lehtisen tähänastisesta urasta tai sen laadusta mitä mieltä tahansa, nyt nainen on kaikkien huulilla. Huulille ei päästy novelleja kirjoittamalla, keskinkertaista poppia tekemällä (Dana Glow) tai herkkiä tulkintoja Youtubeen laulamalla. Sinne mentiin riman alittavalla, itseään objektisoivalla, alleviivatun nololla kuralla. Kuralla, jota ihmiset jakavat nyt suurella innolla (ja inholla), eikä sanoja säästellä.

Kävin kurkkaamassa Maaria Lehtisen Facebook-profiilia. Viimeisimpänä julkisena päivityksenä on jako, jossa hän ilakoi päässeensä myös Maikkarin nettiuutiseen. Heti ensimmäisenä on kommentti, jossa joku kysyy, kannattaisiko vitsi jo paljastaa, ettei lopu laulukeikat, "koska jengi ei näemmä tajuu". Tähän Maaria vastaa hymiöiden siivittämänä, että sori, tää ei oo mikään "vitsi".

Kommenteissa on myös Maarian itsensä lisäämä skoolaava Leonardo DiCaprio -meemi, jossa sanotaan "Cheers to all my haters! Be patient. So much more is coming."

Apua, siis onko tämä nyt vitsi, kieli poskessa tehty juttu, täysin läppä. Kohta Maaria Lehtinen paljastuu älyköksi, joka teki yhteiskunnallisen kokeen ja paljasti tempullaan enemmän meistä, kuin itsestään?


Muistatteko vielä Stig Doggin uran alun? Tai sen, miten Stig tuli julkisuuteen?

Julkaistiin Rakkauden bermudan kolmio, joka kaikessa ennennäkemättömyydessään, röyhkeydessään ja kökköydessään sai jengin sekaisin. Onko tämä vitsi? Eihän se ole tosissaan? Kyllä tämän on oltava vitsi. Ei kukaan voi tehdä tuollaista tosissaan. Huumoriartisti se on.

Silti Stigiltä itseltään kysyttäessä hommassa ei ollut kyse vitsistä. Ja nyt se vitsi, tai ei vitsi, on kantanut jo kymmenen vuotta.

Mustavalkoisessa maailmassa Maria Monden jutussa on kyse joko a) tahattomasta, Tuksumaisesta, itsensä ymmärtämättömästi naurunalaisesti saattamisesta, tai b) taidokkaasti, yhteiskuntakriittisesti ja aikamme ilmiöitä hyväksikäyttävästä itseironisesta mediatempusta, jossa meitä katsojia vedetetään, koska keskimääräisesti ihmiset eivät ymmärrä pitkälle vietyä sarkasmia.

Suurin osa äänestää a-vaihtoehtoa – ja siksi juttu toimii.

Tai sitten se on jotain siltä väliltä.

Ehkä Maaria Lehtinen on keskinkertainen laulaja, joka ei tavallisilla keinoilla ole saanut näkyvyyttä, ja nyt keksi keinon päästä kerralla nettihitiksi. Ehkä se, että ihmiset pitävät häntä nyt idioottina, blondina ja bimbona on ihan sama, koska potti on vielä räjäyttämättä?

Tai vitustako minä tiedän. Ehkä tämäkin on mainos.

Mutta sen tiedän, että isot tissit, paljastavat kuvat, yliblondattu tukka ja turseat huulet eivät tarkoita automaattisesti syyntaaketonta, itseensä kritiikittömästi suhtautuvaa pyrkyri-idioottia, joka ei tietäisi, mitä kyseinen video tulee aiheuttamaan tai että Maailma-kappale toteutuksineen on yksinkertaisesti huono ja jengi tulee dissaamaan sitä – ja häntä – ihan koko rahalla.

Senkin se yliblondattu, alipuettu pinkkihuuli varmana tietää, että ne piirteet naisessa sokaisevat katsojan, eikä ensivaikutelman jälkeen kukaan jää miettimään, mikä se juju hommassa oli. Ja siksi se toimii  kuin häkä – tahattomasti tai tahallaan.

Väittämättä, että Maria Monde olisi seuraava Stig Dogg – luultavasti ei –, samankaltaisuuksia on kuitenkin löydettävissä. Unohtamatta Kikkaa tai Samantha Foxia.

Ehkä näämme Euroviisuissa ja teemme taas mahdottoman?

8 kommenttia

Näinä päivinä sitä jotenkin on taas niin lapsiperheyden ytimessä. Silkkaa glamouria aamusta iltaan. Räkää, pissavaippoja, lattiaan liimau...


Näinä päivinä sitä jotenkin on taas niin lapsiperheyden ytimessä. Silkkaa glamouria aamusta iltaan. Räkää, pissavaippoja, lattiaan liimautuneita riisejä, hiuksista löytyviä kuolavanoja.

Sitä jotenkin luulee, että kaikki on jo nähty ja sanottu, mutta niin vaan taas pääsin yllättämään itseni. Lausumassa sanoja, joita en nelivuotisella äitiysurallani ole kai vielä koskaan joutunut lausumaan.

"Rakas, hyvä kun tulit kotiin! Minä menen nyt vaihtamaan meidän lakanat, kun ne ovat ihan ympäriinsä kakassa!"

Ai että. Glamouria, sanoinhan. Toivottavasti naapurit kuulivat. Voivat sitten tahoillansa pohtia tämänkin tapahtuman taustoja.

No niin ja näistä mielikuvista sujuvasti Nosh-arvonnan tuloksiin! Hitto, miten hyvä siirtymä.

Viime viikolla kerroin järjestämistäni Nosh-vaatekutsuista ja samassa postauksessa luvattiin arpoa kolme kappaletta 30 euron lahjakortteja, jotka käyvät sekä nettikaupassa, kutsuilla kuin edustajan kautta tehdyissä tilauksissa. Änd thö winners (wieners, haha) are...

Anonyymi 12.9. klo 11:56

Miia Keto 

ja

Milja Koski

Kahden ekan sähköpostit mulla on, mutta Milja voisi laittaa mulle sähköpostia: mammarimpuilee@gmail.com!

Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille! Ihania kommentteja!


Lue muuten myös aikaisemmin kokoamani Asioita, joita kuulet vain lapsiperheissä -postaus!

2 kommenttia

Mää en jaksa mussutusta . Semmosta mutku mutku, eiku eiku, sillon ku minä olin nuori, mitähän siitäkin tulis jos kaikki, käyttäkää energi...

Mää en jaksa mussutusta. Semmosta mutku mutku, eiku eiku, sillon ku minä olin nuori, mitähän siitäkin tulis jos kaikki, käyttäkää energiaanne johonkin tärkeämpään, no jo on murheet, nuoriso on pilalla, menisitte sieneen. Mää en vaan jumankauta jaksa. Miten kuiva elämä pitää olla, että kaikki on väärin, miten?

Enkä jaksa myöskään nillittäjiä. Jokapaikan nillittäjiä. Esimerkiksi, kun yhdessä lehdessä esiteltiin jonkun kotia, niin jengi oli tullut varta vasten kommentoimaan, että huh huh, onpa kyllä siivoomista noin isossa talossa, en jaksais. Tai että kylläpä mahtaapi olla pätäkkää paljon takataskussa ku tommosta pystyy lämmittää. Hyi mitkä kaakelit, ruma matto. Niinku että siitäkin, jonkun talosta keksivät sata huonoa asiaa.

Tai sitten se vähän vielä suoraa haukkumista vittumaisempi tyyli kommentoimisessa: ihan kiva jos sää tykkäät, kukin tavallaan, mutta itse en kyllä voisi tuollaista.

Niinku mitä hittoa? Miksi pitää olla niin mulukku. Ollaa vähemmän mulukkuja.


Mää en jaksa kaikenmaailman kieltoja. Tapakieltoja. Kaiken etukäteen kieltämistä, vaikkei haittaa ole edes syntynyt. Älä tee sitä, teethän näin, olethan, jätäthän, huomaathan, viethän, ethän. Äitisi ei ole täällä töissä-han.

Mää en myöskään jaksa jeesustelijoita. Tiättekö, niitä parempia ihmisiä. Jotka eivät ymmärrä miten joku voi noin. Ja meillä kyllä näin.

En ymmärrä tuota, enkä tuota, enkä tuota, mutta tämän yhden jutun kuitenkin ymmärrän, koska se sopii minulle tässä kohtaa paremmin, mutta tuota en kyllä taas ymmärrä.

Enkä mää muuten jaksa besserwissereitä. Ne on jeesustelijoista seuraavia. Voi hyvä luoja että en muuten jaksa. Että kun tietää vähän kaiken paremmin kuin muut. Auliisti sen kertoo kaikille ja ihan vain hyvää hyvyttään tulee kertomaan asian oikean laidan. Suuressa armossaan lahjoittaa kallisarvoista viisauttaan kaikille.

Eikä sitten ymmärrä, miksi jää kahvipöytään yksin. Kateellisia ehkä kaikki.

Sit mää en jaksa WC-maksuja. Paras oli kun jouduin Salon Ärrällä maksamaan WC-maksun ostoksistani huolimatta, koska maksu on kaikille sama 50 senttiä – osti tai ei. Jaa kui? No koska "sitte ihmiset tulis vaan ostamaan jotain piäntä tänne vaa sen takia, että pääsisivät sinne vessaan".

VOI SAATANA, SE OLISKIN MUUTEN KAMALAA BISNEKSELLE! Maksavia asiakkaita, hyi.

Valeäiti-Hanne muuten kirjoitti asiasta hyvin. Käy lukasee.

Sitten mää en myöskään jaksa huonoa internetyhteyttä, huonoa asiakaspalvelua, huonon makuista ravintolaruokaa, huonoja käytöstapoja, huonoa suojatiekulttuuria, enkä huonoa cappuccinoa, josta joutuu maksaa neljäviiskyt, vaikka mun yksivuotiaskin osais tehdä sen paremmin.

Mutta emmää jaksa mennä nyt niihin enää mennä, koska kuka nyt jaksais kuunnella jonku yhden muijan valitusta jossain ihme blogissa?

Emmää ainakaa jaksa.


12 kommenttia

Se on jännä, miten ihminen on voinut laihduttaa kohta kymmenen vuotta, mutta painaa silti melkein kymmenen kiloa enemmän kuin aikoinaan aloi...

Se on jännä, miten ihminen on voinut laihduttaa kohta kymmenen vuotta, mutta painaa silti melkein kymmenen kiloa enemmän kuin aikoinaan aloittaessaan laihdutuksen.

Viimeksi eilen vitsailin miehelleni laihduttavani (viikossa) "joku kymmenen kiloa". Olen menossa pian yksiin kuvauksiin ja minusta olisi kamalan paljon mukavampaa, jos minua olisi sen kymmenen kiloa vähemmän niissä kuvissa.

Ollessani vähän päälle parikymppinen huomasin yhtäkkiä saaneeni painoa kuin tyhjästä. Ei se tyhjästä ollut tietenkään tullut, mutta aikaisemmin en ollut koskaan joutunut edes millisekuntia pohtimaan painoani, saati syömisiäni.

Hitaasti muutaman vuoden aikana tulleen painon tiputin parissa kuussa pois. Oikeasti. Kahdessa kuukaudessa 14 kiloa. Ihan pimee määrä siinä ajassa. Tavoitteena oli "alkaa oikealla kymmenellä", joka siis silloin oli muka 50.

Sitten lopetin parin vuoden päästä tupakoinnin ja lihoin taas. Vähäsen. Tiedä sitten liittyikö tupakoinnin lopettaminen siihen ja pian lisänä fyysisen työn vaihtuminen istumatyöhön, mutta kohta lihoin taas lisää. Vähäsen.

Tuosta asti paino on pysynyt samana. Kahden kilon heitoilla -samana. Ellei tietysti raskauksia oteta huomioon. Molemmista raskauksista on tullut painoa ja olen tiputtanut pian lähtöpainooni. Tähän samaan – joka siis on se "kymmenen kiloa liikaa".

Mutta että laihduttaa kyllä osaan. Esimerkiksi 18 kiloa, mikä on mun enkka.

Eikä se nykyinen tavoitepaino ala enää sillä kakskymppisen Lauran "oikealla kymmenellä". Eri kymmenen olen suuressa armollisuudessani itselleni suonut.

Mitä tässä siis on tapahtunut kymmenen vuoden aikana?

Minä olen laihduttanut. Ihan helvetisti.

Kiloissakin, mutta henkisesti. Uskokaa tai älkää, mutta minä käytän tahattomasti ja tahallisesti todella paljon henkistä pääomaani, aikaani, resurssejani laihduttamiseen. Sen ajatteluun, suunnitteluun, itseni inhoamiseen, häpeilyyn ja sit kun -ajatteluun.

Minä en käytä hihattomia paitoja, kavahdan ajatusta rantalomasta, en mene kuin todella lähimmäisten kanssa saunaan, käytän mekkoja, jotka peittävät pallomahani ja häpeilen kaksoisleukaani.

Ja mihin ollaan päästy? Kymmenen kiloa ei ole karissut, ja se maaginen ihannepainoni on edelleen saavuttamatta.

Olen kenties jo tottunut tämän olevan niin normaalia eloa, että usko toisenlaiseen tilanteeseen, ja siten myös motivaatio sen toteuttamiseksi, puuttuu kokonaan. Olen "laihduttanut" laihtumatta jo niin kauan.

Itsensä hyväksymisen tiellä en ole edennyt myöskään. Minä kestän jotenkin elää itseni kanssa, mutta pelkään muita. Se on tyhmää, mutta häpeän. Ja pelkään. Itseäni muiden silmissä, muiden arvostelua, huonommuuden tunnetta.

Vaikka paria vanhaa koulukaveria lukuun ottamatta kukaan ei ole koskaan sanonut minun rehevöityneistä muodoistani mitään, uskon kaikkien silti ajattelevan niin minusta. Että kato ku tuakin on noin paksuuntunut sitten lukion.

Toisaalta ne parikin kommenttia elää edelleen sitkeästi minussa ja satuttavat paljon (terveisiä vaan), mutta ei tämä siitäkään johdu.

Yleinen ilmapiiri ehkä? Että ylipainoiset ovat luusereita? Kansantalouden saastuttajia? Kaikinpuolin huonoja, eivätkä "saa otettua itseään niskasta kiinni". Sairaitakin ihan varmasti, koska läskiä mahassa.

En tiedä.

Häpeä painaa. Ja se on pidemmän päälle kai raskasta.

Olen silti paikoin myös ihan tyytyväinen ulkonäkööni. Mieheni osaa ottaa minusta kuvia, jotka saavat minut tuntemaan itseni ihan nätiksi. Joskus epäröin, että ne ovat liian hyviä kuvia – tiedättekö, juuri oikeasta kulmasta otettuja, oikeat kohdat peittäviä – ja ihmiset pettyvätkin nähdessään minut livenä. Että aa, kappas tommonen läskileuka se oikeasti olikin.

Mua pelottaa myös ihan kamalasti, että tästä mun ulostulosta lynkataan. Suunnasta tai toisesta.

Olen itse juuri sellainen, että mutisen itsekseni, jos joku mallinvartaloinen valittaa selluliitista tai "body issueista", KOSKA SE EI OO PAKSUA NÄHNYKKÄÄ. Olen, oikeasti. Kiukustun ja pidän sellaisia alentuvina puheenvuoroina, koska peilaan heitä itseeni. Vaikka oikeus se on niilläkin itseään vihata, jos sikseen tulee.

Tosin määhän en oo mallinvartaloinen (LOL), mutta tiättekö.


Mistään itsensä hyväksymisestä en aio edes aloittaa kirjoittamaan, koska miten hitossa sekin sitten tapahtuu? Noin vain, pim, hyväksyin itseni. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hyväksyn. Vaikka se niin onkin, että ympäröivän maailman hyväksymiseen en voi vaikuttaa, mutta omaani voin. Tai sitten voisin myös laihtua.

Emmää tiiä, mikä mun pointti oli. Että tämmöttii mää ajattelen ja tota niinku siis en saa laihdutettua, vaikka kyllä tiedän miten se kai teknisesti onnistuisi.

Ehkä jokin ajatusmallin muutos toimisi? Ehkä tapaan personal trainerin sijaan tsykologin?

Ehkä vaan tykkään laihduttaa? Niinku "laihduttaa". Ehkä tämä on mun puuttuva harrastus?

Hei, olen Laura ja olen ikuinen laihduttaja.

28 kommenttia

Yhteistyössä Nosh ja Suomen Blogimedia .  En tiedä, miksi mulla on sellainen kuva, että kaikenlaiset kutsut olisivat joten...


Yhteistyössä Nosh ja Suomen Blogimedia

En tiedä, miksi mulla on sellainen kuva, että kaikenlaiset kutsut olisivat jotenkin laimeita ja vähän tukalia. Joku tyrkyttää väkisin jotain, mitä en todellakaan halua. Pakko ostaa vain, kun en kehtaa sanoa eitäkään.

Tämän täytyy olla ehkä lapsuudesta jäänyt mielikuva jostain ovelta ovelle -imurimyyjistä. Tunkevat sisään ja pakolla imuroivat kotisi. Kaatavat hiekkaa lattialle ja näyttävät, kuinka on mystisesti eroa siihen, missä ei ole hiekkaa. Sitten lyövät 5000 markan laskun kouraan ja kaartavat kauppiasmersuillaan tiehensä. 

Siinä sitä sitten ollaan. Kädessä hemmetin kallis imuri, joka ei ole yhtään parempi kuin se perus Electrolux. Rahat meni, lama tuli ja vaimo jätti. 

No ehkä vähän dramatisoitu oli tämä.

Jännästi sitten suostuin pitämään kutsut kotonani – ensimmäistä kertaa ikinä. Ajattelin, että kaikkea pitää kokeilla. 

Paitsi imurikauppiaita.


Ja olipa hyvä, että kokeilin! Kutsujen järjestäminen on oikeissa olosuhteissa tosi kivaa, ja kun parit viimeisimmät merkkipäivätkit on vietetty muiden hoitamina, oli miellyttävää taas itse järkkäillä.

Oli niin ilahduttavaa saada hyvä syy kutsua kylään vanhoja kavereita, joita ei ole nähnyt aikoihin. Yksi pisimmän ajan takaa viimeksi näkemäni kaveri, jolle selitin osoitettamme kuin uutena, muisti kyllä käyneensä meillä muutama vuosi sitten "eräissäkin uudenvuodenbileissä". Eipä olla nähty sitten lasten saannin, joten jo oli aikakin. 

Mukavaa oli myös huomata, että toisilleen osittain täysin tuntematon joukko löysi helposti yhteistä juteltavaa. Vanhemmuus kaikkine iloineen ja rosoisuuksineen yhdistää ihmisiä ja samanhenkisessä seurassa on helppo heittää läppää hankalistakin asioista. 

Pari kaveria ilmoitti heti kutsuttuani, että tykkää sekä Noshin vaatteista, että minun herkuistani, joten tulevat mielellään. Suurin osa käyttikin tilaisuuden tulla paikalle ilman lapsia nauttiakseen aurinkoisen lauantaipäivän brunssin meillä rauhassa.

Varsinainen esittely oli juuri niin vaivaton ja miellyttävä, kuin nykyaikaisesta esittelystä odottaa saattoi. Edustajamme Jenni Harinen kertoi uudesta mallistosta, antoi pukeutumisvinkkejä ja vastaili kysymyksiin. Oli käytettävissä vaatehankintapohdinnoissa ja auttoi auliisti. Yhtään ei tullut sellaista oloa, että joku tyrkyttäisi mitään. 

Ja se tuntui toimivan hyvin: kymmenpäisestä porukasta jokainen teki tilauksen! 

Jenniin tein heti kättelyssä lähtemättömän vaikutuksen räyhäämällä miehelleni juuri ennen vieraiden tuloa. Niin, sellaista lempeää pariskuntien kommunikointia, siinä pienessä loppustressissä, viimetingassa tarjoiluja vielä tehdessä. No mutta kun se kantoi olohuoneeseen jotain hemmetin matkalaukkuja ja rekkejä, "VAIKKA MÄÄ JUST SEN OON SIIVONNU!" 

Enhän minä siinä hässäkässä tajunnut, että mies kantoi herrasmiehenä niitä Nosh-Jennin tavaroita, eli niitä esiteltäviä vaatteita matkalaukussa siihen lattialle. 

"EI SIIHEN NYT MITÄÄN!" -karjumiseni vaihtui hyvin smuutisti "aaai... kröhöm, heh, hei vaan, tervetuloa" -lirkutukseen.

Sairaan hyvin paikattu, Laura. Ei se varmaan huomannut.



Tarjoilujen teemaksi muodostui melko keksipainoitteinen menu, minkä tosin huomasin vasta, kun olin ostanut jo kaikki tykötarpeet. Tiedättekö, kun menee ennen juhlia kauppaan, eikä todellakaan ole suunnitellut mitään. Joo, niin kävi. Hullaannuin ja halusin ostaa kaiken. Vietin Stockan herkussa aikaa puolitoista tuntia edestakaisin kulkien, kaikkia ihania konvehteja ja pikkuleipälaatikkoja ihaillen. 

Suolaisina oli perinteisiä rieskarullia, feta-artisokka-oliivi-salaattia, brie-juustoa ja keksejä, sekä täytettyjä crostineja. Makealla puolella soijakermaisia vadelmaunelmia, englantialaisia marmelaadeja vohveleiden kanssa, voikeksejä, suklaakeksejä, suklaata, mantelinougatteja ja keksijuustokakkua, jonka alla, päällä ja seassa oli erilaisia... (rumpujen pärinää) keksejä.

Juustokakun tein tutulla ohjeellani, mutta mustikoiden sijaan laitoin keksejä ja sitruunarahkan sijaan vanilijarahkaa. Sitruunamehua en käyttänyt nyt ollenkaan, vaan korvasin sen yhden limen mehulla. Päälle lohkoin keksisuklaan palasia koristeeksi. Oli tosi hyvää! Tosi, tosi hyvää. Keksikästä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.


Noshin vaatteisiinkaan ei ole vaikea ihastua: ne ovat luomupuuvillasta valmistettuja ja eettisesti tuotettuja vaatteita. Puhumattakaan niiden ihastuttavista kuoseista ja hyvästä laadusta.

Mallistosta löytyy vaatteita niin naisille kuin lapsillekin. Itse ihastuin heti Myrsy-huppariin ja tilasin sen esikoiselle.

Joskus turhauttaa odotella tilaamiaan vaatteita toista viikkoa, mutta tässä ei sellaista päässyt käymään. Lauantaina pidettiin kutsut ja jo keskiviikkona hain paketin postista. Voi olla, että paketti olisi ollut jo aikaisemminkin perillä, mutta missasin itse lähetyksen maksamisen (maksetaan vuorokauden sisällä tilausvahvistuksesta) ja tilaus jouduttiin tekemään uudelleen.

Että näinkin ovi käydä. "Liian nopeaan" hoidettu tilaus. Sopii tällaisille hätähousuille. Kunhan vaan myös hätähousu itse on skarppina!

Katso lisätietoja vaatekutsuista täältä!


Ja nyt arvon toverit! Tai siis Nosh-lahjakortit. HAHHAHHAHAA, vitsi miten hauskaa. Tajusitteko, "arvon toverit". Pieni sanaleikki siinä. Olen ihan järkyttävän hauska. Ai että.

Kommentoi alle, mikä sun mielestäsi on kaikkein kivoin vaate tai kuosi Noshin lastenmallistosta. Jätä myös ainakin nimimerkkisi, jos olet kirjautumaton kommentoija (myös s.postiosoitteen jättäminen helpottaa minua tavoittamaan sinut, jos onni potkaisee).

Jaossa on 3 x 30 euron lahjakortti, joka käy niin nettikaupassa, kutsuilla kuin edustajan kautta tehdyissä tilauksissakin. Voittajat arvotaan 13.9.2016.


Arvon toverit. Ai hitsi, niin Fingerpori-kamaa.

246 kommenttia

Hullun, ihanan ja hauskan Muita ihania -blogin Tiinan luona vietettiin jo legendaariseksi muodostuneita Kakkua ja viinaa -juhlia. ...


Hullun, ihanan ja hauskan Muita ihania -blogin Tiinan luona vietettiin jo legendaariseksi muodostuneita Kakkua ja viinaa -juhlia. Itselleni kerta oli ensimmäinen, muille toinen.

Idea on se, että jokainen tuo paikalle joko... nyt saatatte yllättyä: KAKKUA TAI VIINAA.

Koska mitäpä muuta juhliin tarvisikaan. Mahtava konsepti.

Olisin mielelläni tehnyt kakkua viemisiksi, mutta näin kaukomatkalaisena (Turku-Helsinki) päätin viedä viinaa. Tai no, skumppaa. Ja oli mulla myös yksi yrttijuoma, suomalainen Valhalla viemisiksi. Tiedättekö, ettei sitten närästäisi kaiken sen kakunjuomi... eiku syömisen jälkeen.

No, koska Tiina on uskomaton taituri ja äärettömän visuaalinen muija, hänen kotinsa – perussisustuksen lisäksi – oli koristeltu kauniiksi ja tunnelmalliseksi. Kynttilöitä, viirejä, pom pomeja. Itse posliinimaalatut lautaset, kukkia, asetelmia, bingoa, en kestä.

Sanoisin, ettei häissänikään oltu panostettu noin hyvin somistukseen.

Ja koska Tiina on Tiina, se laittoi myös meidät muut askartelemaan. Onnekseni suhteellisen helppoja: kirjaimia.


Weekdaycarnival-blogin kirjoittaja Riikka (myöskin äärettömän visuaalinen muija) toi khuulit paperit, joista jengi leikkaili nuo kirjaimet. Kukaan, paitsi Tiina, ei tiennyt, mikä sana tai lause tekemistämme kirjaimista tulisi, mutta pian Tiinan asetellessa kirjaimia seinälle, ainakin minä arvasin lauseen ja sen mistä se tulee.

Kakkua ja viinaa -hengessä Tiina oli valinnut lauseeksi Paula Vesalan Tytöt ei soita kitaraa -biisin "tuu kuorimaan kermat mun kakun päältä" -lausahduksen.

Näin:


On muuten sairaan hyvä biisi. Yksi Vesalan lemppareistani!

Mutta kuten arvata saattaa, tarpeeksi kakkua juonut porukka pian muutti parilla kirjaimella lauseen... noh, mitäpä luulette:


Noin.

Se oli väistämätöntä, sanon. Väistämätöntä.

Aamulla herätessäni sanoin Tiinalle, että jos jostain paikasta haluaisin herätä muutaman tunnin yöunien jälkeen se olisi tämä: Mihin tahansa katsoo, on nättiä. Sellaisen hattaraisen ihanaa, kuin pilvellä lepäisi.

Jopa juhlien jälkeinen näky oli nätti.



On se kyllä semmonen. Ihana, kuten bloginsakin.

Instagramista löytyy kuvasaastetta juhlista oikein olan takaa häshtägillä (jo toinen yllätys): kakkuajaviinaa!

2 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki