Tietoa mainostajalle ›

Kaupallinen yhteistyö. Plan  ja  Suomen Blogimedia . "Onneksi olkoon, olet nyt kummi! Voit aloittaa kummilapseesi ja tämän yhtei...

Kaupallinen yhteistyö. Plan ja Suomen Blogimedia.

"Onneksi olkoon, olet nyt kummi! Voit aloittaa kummilapseesi ja tämän yhteisöön tutustumisen." Klikkasin äkkiä sähköpostin mukana tullutta linkkiä.

Luin siltä istumalta kaikki kummilapsestamme ja hänen yhteisöstään lähetetyt materiaalit. Luin yleistä tietoa maan kulttuurista, politiikasta, terveydenhoidosta ja tyttöjen tilanteesta.

Meidän kummilapsemme on yhdeksänvuotias tyttö Ugandasta. Katsellessani hänen kuvaansa, mietin millainen elämä hänellä mahtaa olla. Mistä hänen päivänsä koostuvat, mistä hän haaveilee ja millaisista asioista hän tykkää. Kuinka erilaista arki, haaveet ja elämä mahtaa olla yhdeksänvuotiaalla tytöllä siellä kuin täällä.

Illalla kerroin lapsille kummilapsestamme. Oli aika herättelevä kokemus koittaa pukea ymmärrettävään muotoon kaksi- ja viisivuotiaalle mitä yleensäkään tällainen kummius tarkoittaa.

Kysymys "miksi?" esitettiin aika usein. Sellaisissakin kohdissa, joihin en ollut osannut varautua. Kaksivuotiaan innokas kysely kieltämättä toi aivan omanlaisen lisähaasteensa mukaan keskusteluun. Varsinkin, kun minulla itsellänikin on vielä paljon avoimia kysymyksiä – vaikkakin vähän erilaisia kaksivuotiaan kysymyksiin verrattuna.

Toisaalta lapsen kyselyvaihe ajaa väkisin vanhemmat melkoisiksi filosofeiksi. Siinä kun jokaisen väittämän joutuu paloittelemaan ja pureksimaan lapselle, joutuu itsekin kyseenalaistamaan ja sitten tietysti selvittämään juurta jaksaen, miksi mikäkin on siten kuin tässä nyt lapselle sanotaan.

Niin kuin vaikka sen, miksi toiset asuvat toisella puolella maailmaa, miten niin se on toisella puolella maailmaa ja sitten ihan sellainen helppo kysymys, että miksi joku on yhdeksänvuotias.


Lasten paikoin huvittavatkin kysymykset saivat minut kuitenkin jälleen kerran pohtimaan, kuinka hullua on, että täysin itsestämme riippumatta koko elämämme raamit voivat määräytyä ihan vain sen mukaan, mihin kukin satumme syntymään. Että kuinka minun samanikäinen kummityttöni täällä ei koskaan joudu pohtimaan samanlaisia asioita kuin ne tytöt siellä. Miten minulle ja tyttärelleni täysin itsestäänselvät oikeudet ovat toisille vieläkin työn takana.

Juttelin Planin työntekijän kanssa, joka oli vastikään ollut Ugandassa. Hän kertoi, kuinka hänen vierailemansa paikan tytöt ovat muodostaneet toisiaan tukevan yhteisön. Asioista keskustellaan ja toisista pidetään huolta. Tyttöjen toiveita kuunnellaan, asioihin tartutaan ja niitä parannetaan ihan käytännön tasolla.

Tytöt tekevät myös itse valistustyötä. Jos joku tytöistä ei vaikkapa enää saavu kouluun, muut pohtivat yhdessä mistä se voisi johtua ja mitä he voisivat tehdä asialle. Jos herää epäilys, että tyttö esimerkiksi saatetaan naittaa avioliittoon, tytöt ja opettajat ottavat yhteyttä vanhempiin ja yrittävät valistaa heitä koulun jatkamisen tärkeydestä.

Plan tukee näiden oppilasyhdistysten toimintaa ja kannustaa tyttöjä toimimaan niissä, jotta tytöt tulevat kuulluksi. Lisäksi Plan tukee opettajien ja vanhempien yhdistyksiä, kouluhallintokomiteoita sekä paikallisia opetusviranomaisia ja kertoo heille lapsien ja tyttöjen oikeudesta koulutukseen.


Eilen kirjoitin ensimmäisen kirjeemme kummilapsellemme. Tuntui erikoiselta alkaa täysin alusta. Sellaista tilannetta harvoin tulee, ettei joku tietäisi toisesta vielä yhtään mitään. Mitä oikein kerron meistä, mistä aloittaisin.

Aloitin kirjeenvaihdon lopulta aika tavallisilla asioilla. Keitä me olemme, missä asumme, mitä me teemme. Kerroin lapsistamme ja heidän arjestaan.

Kaksivuotiaskin halusi lähettää omat terveisensä kirjeen loppuun:

"Hei kummilapsi. Minä tykkään sinusta. Tykkään leikkiä. Heippa." 


Lue myös:
Tyttöjen oikeuksien tukija

Liity kummiksi: plan.fi/kummiksi
Liity kuukausilahjoittajaksi: plan.fi/kuukausilahjoitus

Liittyen viime postaukseeni . Kun esikoinen pyysi My Little Pony -kakkua ja minä menin lupaamaan. Ilman, että todellakaan omaisin kykyjä moi...

Liittyen viime postaukseeni. Kun esikoinen pyysi My Little Pony -kakkua ja minä menin lupaamaan. Ilman, että todellakaan omaisin kykyjä moisen tekoon.

Joo, nii ei muuta ku:




I know, right? Pursotukset, elintarvikevärit, kaikki. Huhhuh. Itsekin vähän yllätyin.

My Little Pony -kakku, nevöfoget.

1 kommentti

Apua saatana! Esikoisen jokavuotiset synttärit! MITEN NEKI VOI OLLA JOKA VUOSI? Tänä vuonna ensimmäistä kertaa vietetyt päiväkotikaverisyn...

Apua saatana! Esikoisen jokavuotiset synttärit! MITEN NEKI VOI OLLA JOKA VUOSI?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa vietetyt päiväkotikaverisynttärit ulkoistin mallikkaasti. Vähän päälle satku siitä, että lapset saavat hummata kaksi tuntia pehmustetussa leikkipaikassa, syödä välissä pannukakkuja ja taas jatkaa hummaamista, oli juuri sopivan passeli raha siitä ilosta. Rakastin omaa ratkaisuani siinä hetkessä. Lapsetkin varmaan, luulisin.

Joka jumalan vuosi olen sitten kaksi päivää ennen näitä kotona vietettäviä sukulaissynttäreitä aivan ressissä. Että mitähän helvettiä sitä tekisi tarjoiltavaksi, onko mitään mahdollisuutta, että joku muu kuin minä tekisin ne (ei) ja KENEN IDEA OLI PITÄÄ SYNTTÄRIT KOTONA (minun).

Parina vuonna olen ulkoistanut myös lasten synttärit. Ensimmäisen yksivuotisjuhlat vain lokaation puolesta, toisen yksivuotisjuhlat ihan alusta loppuun. Ai että, kuinka ihanaa oli vain lipua paikalle muiden vieraiden tavoin ja poistua samaan aikaan muiden kanssa. Ei tarvinnut leipoa yötä ja siivota yöhön.

Okei, molemmat olivat liioiteltuja – en oikeesti ikinä leivo öisin enkä siivoa yöhön.

Joka vuosi sitten yritän kehitellä jotain helppoa ja kätevää, ei näpräilyä vaativaa tarjoiltavaa synttäreille. Jotain, mitä voi tehdä iiiison satsin ja mikä on kuitenkin äärimmäisen hyvää. Pohdin, arvon, googlailen, kysyn kavereilta ja lopulta löydän itseni tekemässä jotain ei-helppoa, ei-kätevää ja jotain mikä vaati jumalatonta näpräilyä.

Ja tämä saattaa tulla meille kaikille yllätyksenä: Olemme tässä tilanteessa taas. Ressi, mitä tarjoiluja tekisi jne. yms. omg. tms.

Kotimme vessa on niin täynnä pyykkiä, ettei sinne mahdu menemään, ei ole imuroitu, eikä tod. luututtu, en osaa päättää mitä tarjoilen ja kohta pitäisi kauppaankin mennä.

Minä rakastan juhlia ja ihmisten kanssa siellä juhlissa oloa ja oikeesti tykkään myös sitten aina lopulta vääntää kaikki tarjoilut kemuihin, mutta tämä kaiken aloittaminen. Mikä siinä on niin vaikeaa?


Tortillabuffa. Siihen me nyt päädyimme. Mutta oottakaahan vaan, kun syöksymme Citymarketiin ja alamme lastaamaan kärryjä, on minulla kuitenkin kärryssä kahdeksaan eri suolaiseen tarjoiltavaan ainekset, jotain saatanan naurettavan pieniä cocktailpaloja, joita saa tehdä 200, jotta ne riittää täyttämään 20 hengen nälkää ja sitten ne 14 erilaista makeaa toki päälle.

Ja sitten se My Little Pony -kakku. Rainbow Dash, tarkalleen ottaen. Sellaisen lupasin toivomuksesta tehdä. Ilman minkäänlaisia lahjoja moiseen.

MINKÄLAINEN IHIMINEN LUPAA TEHDÄ MY LITTLE PONY -KAKUN ILMAN MINKÄÄNLAISIA LAHJOJA MOISEEN?

Huh. Lupaan raportoida kaikki nämä kauniit vaiheet viikonlopun aikana teille. Vähintään IG-stoorissani.

Lue myös:
16 vastausta juhlajärjestäjän keskeisimpiin kysmyksiin
Kunhan ei lähde lapasesta
Ihan kivasti handlattiin hei nimiäiset

2 kommenttia

Tiedättekö, mikä on herkälle ihmiselle yhtä helvettiä? Kun se ei voi tajuta, miksi joku toinen toimii erilailla kuin hän. Minä olen herkkä...

Tiedättekö, mikä on herkälle ihmiselle yhtä helvettiä? Kun se ei voi tajuta, miksi joku toinen toimii erilailla kuin hän.

Minä olen herkkä. Olen herkkä kaikessa. Olen herkkä aistimaan tunnelmia, löytämään ihmisten äänensävyistä ja tahattomistakin ilmeistä merkityksiä. Lukemaan sen tyypin fiiliksiä, ennen kuin se itsekään niitä tietää. Aika usein myös erotan oikeasti aidon ja avoimen ihmisen ja vastaavasti vähemmän aidon heti ensisilmäyksellä.

Jos huomaan, että joku ei ole avoimmimmillaan, osaan arvioida myös syyn siihen. Tarkoitan, että johtuuko ihmisen epäavoimuus siitä, että se ei jostain syytä koe oloaan turvalliseksi olla avoin, mikä on täysin ymmärrettävää ja ok, vai johtuuko se vilpillisyydestä. En siis ole toki ole mikään jumala ja alitajunnanlukija ja tiedä varsinaista syytä jonkun käyttäytymiseen.  Mutta arvaan aika pian, onko ihmisellä puhtaat jauhot pussissa vai ei.

Se on ihan hyvä taito ihmisten kanssa toimimisessa. Aika usein jälkikäteen olen itse huomannut tai minulle on tultu sanomaan, että vaistoni ja aavistukseni piti paikkaansa.

Olen tarkkasilmäinen ja -sydäminen, kuten minua kuvailtiin juuri. Se oli aika kivasti ja osuvasti sanottu.

Sitten tulee vastaan ihmisiä, jotka hämmentävät pakkaani. Ne vaikuttavat ihan avoimilta ja hyviltä, mutta ne eivät silti toimi, kuten minä toimin. Sen asian hyväksymisen ja ymmärtämisen kanssa painin usein tarpeettoman paljon.

Minä ajattelen tosi paljon – siis to-del-la paljon –, miten oma toimintani heijastuu muihin. Oletan, että muutkin haluavat toimia eniten toisia huomioivalla mahdollisimmalla tavalla – koska totta kai jokainen ajattelee, miltä noin... sanotaanko kaikki toisesta tuntuu.

Paitsi, että ei ajattele. Ei siten, niin hiton syvällisesti ja analyyttisesti, kuin me herkkikset oletamme kaikkien tekevän – myös meidän kohdallamme.

Pakko myös tässä välissä sanoa, että olen minäkin ihmisten mieliä pahoittanut. En siis todellakaan onnistu itsekään välttämään kaikkia tilanteita.


Noh, vaikka olen ihan itse, omin pikku kätösin tännekin kirjoittanut, että vika ei aina ole minussa, jos joku ei osoita odottamaani huomaavaisuutta minua kohtaan, tuppaan unohtamaan sen aika ajoin.

Katsokaas, kun minä otan toisen ihmisen käytöksen itseeni. Tiedättekö. Että tuo ei tervehtinyt minua iloisesti, joten MINÄ olen varmasti mokannut jotain, vaikka oikeasti se ilottomuus saattoi johtua vaikka sen toisen väsymyksestä tai mummon kuolemasta. Tai tuo ei vastaa viestiini, koska hän ei varmaankaan enää pidä minusta, eikä esimerkiksi siitä, että se vaan jumankauta unohti vastata.

Syytän ensin aina itseäni. Omia vikojani, nolouttani ja typeryyttäni, ennen kuin osaan ajatella, että ehkä se ei tosiaan johdukaan mistään mitä minä olen tai en ole tehnyt.

Kun joku ihminen, josta minä lähtökohtaisesti pidän tai haluaisin pitää, ei huomioi minua kuten haluisin tulla huomioiduksi, päässäni alkaa loppumaton limbo. Käännän jokaisen sekunnin ympäri ja etsin syytä, miksi joku toimii niin kuin toimii.

Pahimmillaan menen ulkopuolisen silmin ihan naurettavan syviin vesiin tunnelmissani. Kaivan menneisyyden, tämän hetken ja varmaan saatana tulevaisuudenkin, miksei toinen ole halukas ajattelemaan minun tuntemuksiani tästä kohtaamisesta, asiasta tai mistä tahansa ja toimimaan sen mukaan, ettei Minulla tule paha mieli. Se menee – aivan kuin muiden ihmisten tulkitseminen ja lukeminenkin – hieman yli minulla joskus .

Ja se, ystäväni, on vitunmoista helvettiä.

Olen käyttänyt tuhottomasti aikaani siihen, että murehdin, miksei joku tuttavuus pidä minusta. Että mikähän minussa on vikana ja sanoinko jotain väärin. Ja nyt puhutaan kuitenkin ihan vaan vaikka kaverituttavuuksista, ei edes mistään ihastuksesta. Huh, kelatkaa, minkälainen mylläkkä sisälläni olisi ja on ollut jonkun ihastuksien kohdalla.

Jos sitten sen limbon jälkeen uskaltaudun kysymään toisen rehellisiä mielipiteitä kokemastani asiasta, ihaninta on, että joku ottaa asian hyvin vastaan, vastaa minulle, eikä missään nimessä pidä minua hulluna ja pyörittele silmiään. Sellaisten kanssa tunnen oloni hyväksytyksi ja turvalliseksi.

Pahinta on, jos joku ei halua tai pysty ymmärtämään yhtään tunnettani, eikä ole halukas vastaamaan minua arvelluttaneisiin asioihin.

Tällaisessa herkkyydessä niin sisäiset kuin ulkoisetkin tunneärsykkeet koetaan muita ihmisiä voimakkaammin. Siksi herkkä havainnoi myös syvällisemmin omaa sisäistä maailmansa, mutta myös ympäröivää maailmaa.

Se on minusta tosi, tosi hyvä asia, noin lähtökohtaisesti. Se ottaa huomioon ihmisiä ja pystyy olemaan empaattinen ihan eri leveleillä.

Mutta jumalauta mitä paskaa se on joskus sille herkälle. Minulle.


Lue myös:
Päätätkö olla mulkku vai kiva?
En koskaan riitä sellaisena kuin en ole
Sanat satuttavat
Pidä se yksinkertaisena, urpo

43 kommenttia

Ennen kuin olin ehtinyt avata silmiäni, eräs kaksivuotias kömpi viereeni ja asetteli itsensä kainalooni. "Äiti, minä otan tämän le...


Ennen kuin olin ehtinyt avata silmiäni, eräs kaksivuotias kömpi viereeni ja asetteli itsensä kainalooni.

"Äiti, minä otan tämän lelun mukaan päiväkotiin."

"Mm-m."

"Äiti, tämä on minun leluni."

"Mm-m, niin on."

"Minä rakastan sinua äiti."

"Minäkin rakastan sinua, kulta."

"Ja minä rakastan veljeä."

"Minäkin rakastan."

"...Ja isiä."

"Joo-o, ja isiä."

"Minä ja äiti ollaan tyttöjä."

"Niin ollaan."

"Isi ja veli on poikia."

"Niin ovat."

"Kaikki eivät ole tyttöjä tai poikia, äiti."

"Eivät olekaan, kulta."

"Joo, minä menen nyt. Heippa!"


Aivan uskomaton tyyppi. Uskomaton.

Lue myös:
Lapseni, te ihmeelliset
Lasten suusta se totuus jne.

1 kommentti

Tiättekö mitä! Teitä on tullut tässä parin vuoden sisään niin palon uusia, että ajattelin, että te ette ehkä ole nähneet kaikki mun kaikk...


Tiättekö mitä! Teitä on tullut tässä parin vuoden sisään niin palon uusia, että ajattelin, että te ette ehkä ole nähneet kaikki mun kaikkia videoita. Määpä tein sitten tällaisen koosteen. Ne ovat tietysti kaikki valtavan hauskoja.

Huom! Varoitus! Osa (kaikki) videoista on jotain vanhoja kaupallisia videoita, että varokaa sielujanne!

Tässä mun pari ruokaohjelmaa, ensin osa 1:




Ja kokkivideo osa 2:




Sitten tämmöstä hemppaa väliin, treffit Ruissalossa:




Sit taas vähän hyymöriä, ettei totuus pääse unohtumaan. Oksennushuumoria, tietysti:




Ja sitten tietty tuolta video-tägin alta löytyy nekin, joista en kehtaa enää edes kertoa.

Sellasia! Pitäskö panna uutta taas tulille?

Jotkut asiat vaan ovat vähän rankempia meille aikuisille, kuin noille lapsille. Kuten nyt vaikka sellainen ihan hypoteettinen juttu , kuin k...

Jotkut asiat vaan ovat vähän rankempia meille aikuisille, kuin noille lapsille. Kuten nyt vaikka sellainen ihan hypoteettinen juttu, kuin kuopuksen ryhmän vaihtaminen pienistä isompiin.

Vaikka olimme toki saaneet tiedotteen hyvissä ajoin asiasta ja ilmeisesti lukeneetkin sen, kaikki tällaiset asiat tuntuvat tulevan minulle nykyään Suurena Yllätyksenä. Aamulla kun astelimme päiväkodin porteista sisään, esikoinen kertoi heti iloisesti, että kuopuksen kuuluu muuten mennä nykyään tuosta ovesta sisälle. Minä siihen epäillen, että eeeei kai, kun tuo sama ovihan hällä on.

Kun sitten eteisessä nykyinen ex-ope alkoi hyvästellä lastamme ja toivotti tsemppiä jatkoon, minullekin valkeni sama, minkä esikoinen jo tiesikin. Kuopus toden totta muuttaa viereisiin tiloihin ja täten se ulko-ovikin vaihtuu. Sillä lailla hirmuisen hyvä, että edes joku meidän perheestämme tietää, mitä meidän perheellemme kuuluu.


Kuten olen kiitollisin mielin ennenkin kirjoittanut, en tiedä mitään tärkeämpää, kuin että voin joka päivä antaa lapseni sellaisten ihmisten hoitoon, joiden tiedän välittävän minun maailman tärkeimmästäni lähes yhtä paljon kuin minä itse. Ja se, kun minun lapseni puhuu hoitajistaan parhaina kavereinaan. Yrittävät raukat aina syntymäpäivillensäkin kutsua omat päiväkodin setänsä ja tätinsä.

Juuri kun olin jo luullut seisovani kesän muiston surun päällä ja päässeeni yli haikeista tunnelmistani, tämä Suuri Yllätys sai minut uudelleen murtumaan. Varsinkin, kun toinen lapseni lempparihoitajista kertoi ikävöivänsä lastamme ja oli silminnähden liikuttunut kuopuksemme muutosta toiseen ryhmään. "Tuleeko sinullakin ikävä meitä?" hän kysyi, mihin minä vastaamaan, että tulee minulla.

Nyt ymmärrän, että hän tarkoitti kysymyksen kuopuksellemme, mutta minkäs teet siinä tunnetaifuunissa.

Uusi ryhmä on tietysti hyvä siinä missä vanhakin, mutta on se eron hetki aina silti surullinen. Lapsi oli jo kiintynyt heihin.

Ja minä myös.


Lue myös:
Päiväkodin lastehoitajille
Lapseni, te ihmeelliset
Ykkösvanhemmasta vanhemmaksi

Eilen oli vähän vaikeaa. Sunnuntai ei ole koskaan tuntunut niin sunnuntailta. Syksy alkoi, kesä on nyt ihan oikeasti ohi. Iltamasennuksiss...

Eilen oli vähän vaikeaa. Sunnuntai ei ole koskaan tuntunut niin sunnuntailta. Syksy alkoi, kesä on nyt ihan oikeasti ohi.

Iltamasennuksissani lähdin lenkille. Ajattelin hikoilun vievän pahimman alakulon mennessään. Ainakin väsyttäisi sen jälkeen niin, että saisi vähintään nukahdettua äkkiä illalla.

Lenkillä kuuntelin soittolistaltani kaikki kesän biisit. Fiilistelin haikeana jokaisen kohdalla kunkin tuomia muistoja kesästä. Yksitellen hyvästellen koitin päästää irti kappaleen tuomasta muistosta. En siksi, että siinä olisi mitään vialla, päinvastoin, vaan jottei syksyn tulo kirpaisisi enempää, liikaa.

Koko kesän on voinut odottaa seuraavaa hauskaa tapahtumaa, ystävien polttareita, sitten häitä, Ruisrockia, Flowta, ja nyt kaikki ne ovat menneet.

Juoksin ympäri Ruissaloa. Se on syksyllä jotenkin haikea paikka. Ruisrock on takana, eikä siitä näy merkkiäkään enää. Haamun lailla voi enää vain muistella lavan tuossa ja ruokakioskit toisaalla, mutta oikeasti se tuntuu niin kaukaiselta, aivan kuin sitä ei olisi koskaan siellä ollutkaan.

Ja jokainen sen paikan mutka, puska ja kanto tuo mieleen jonkun kesän muiston. Joissain kohdissa oli vain juostava kovempaa ja keskityttävä katsomaan eteenpäin, jottei mieli harhaile liikaa ja hajoita minua siihen paikkaan.


Joku kysyi vastikään, osaanko nimetä vuosiluvuin kaikki niin kutsutut kesieni kesät. Sellaiset, jotka muistaa aina. Osaan nimetä muutamat, ja tiedän, että kesä 2017 tulee kuulumaan niihin kesiin.

Vaikka kesän jättämä haikeus nyt vaivaa, kerroin silti juuri aiemmin muutamalle tutulle, kuinka olen myös helpottunut kesän loppumisesta. "Ei tarvitse mennä niin paljon koko ajan joka paikkaan", maalailin.

Niin se on. Välillä täytyy myös rauhoittua.

Silti: Kesä 2017, nevöfoget.


Lue myös:
Lapsiperheen 13 tuntia Tukholmassa
Sekavat Ruisrock -aatokset
Muijien polttarit Köpiksessä

Hae

 

 

Ruokablogien kärki