Eilen puhututtaneet kaksi aihetta, Pippa Laukan kolumni kakkostyypin diabeteksen selättämisestä (syömällä vain puolet suklaalevystä) ja turk...

Eilen puhututtaneet kaksi aihetta, Pippa Laukan kolumni kakkostyypin diabeteksen selättämisestä (syömällä vain puolet suklaalevystä) ja turkulaiselle vähän paikallisempi aihe, Aurajoen aitaaminen, ovat herättäneet myös Asiantuntijakoiran mielenkiinnon.

Totuuden nimissä kerrottakoon, että Asiantuntijakoiraa on kiinnostanut oikeasti enemmän oman alapäänsä nuoleminen, mutta sain kuin sainkin hänet kommentoimaan uutisia.



Pippa Laukka esitti eilisessä kolumnissaan, kuinka hän ei haluaisi verorahoillaan kustantaa enää kakkostyypin diabeteksen hoitoa ja mitä kaikkea hänen verovaroillaan voisikaan sen sijaan tehdä, sekä laskeskeli kuinka moni hänen kerrostalostaan sairastaa diabetesta. Laukka olikin keksinyt ratkaisun, että jos vain ihmiset viitsistivät mennä vähän liikuntapuistoon ja puolittaa suklaalevynsä, asia saataisin tällaisella yksinkertaisella ranneliikkeellä hoidettua.

Aurajoen aidoitus- ja kaidekeskustelu taas alkoi, kun viisivuotias lapsi putosi jokeen viime sunnuntaina kesken yleisötapahtuman. Kerta ei ole ensimmäinen ja lähes vuosittain joku löydetään Aurajoesta kuolleena. Tässä tarinassa onneksi lapsi saatiin pelastettua ja kaikki on nyt hyvin. Isä onkin sivulauseessa maininnut, että kaipailisi esimerkiksi kaiteita – edes pahimpiin kohtiin rannassa.

Turkulaiset, ja varsinkin ei-turkulaiset, vaikuttavat kommenttikentissä olevan vahvasti aitaamista vastaan. Aidasta oikeastaan ei saisi edes keskustella, sillä se tuntuu olevan hyvin arka aihe, jopa uhka monelle. Ilmeisesti, koska kaikki muutos on lähtökohtaisesti aina tyhmää.

Kommenttiosoioissa nousevat samat teemat esille:
1) Oma syy, jos putoaa.
2) Liikennekin tappaa ihmisiä.
3) Ei se mitään auta kuitenkaan.
4) Ei ole muuallakaan kaiteita.
5) Ei ole minun lapset pudonneet, vaikka ______ (lisää tähän vapaavalintainen kohde, jossa ei ole kaiteita).
6) Tyhmä idea, täytetään sitten koko joki hiekalla/asfaltilla/pelastusrenkailla.

Kommentteja Pippa Laukan kolumnin alle ei liene tarpeellista edes avata. 

Asiantuntijakoira, millaisia tuntemuksia sinussa, kaikkien alojen asiantuntijassa JA turkulaisessa herää näistä aiheista?

– No siis ensinnäkin haluan sanoa, että eihän Suomenlinnassakaan ole aitoja.

Ok, miten se liittyy tähän?

– Noh, en tiedä, mutta halusin vaan tuoda ilmi. 

– Toisekseen haluan sanoa, että en minäkään halua kustantaa kakkostyypin diabetekseen sairastuvien hoitoa minun verovaroillani.

En halua loukata sinua, Asiantuntijakoira, mutta sinä et varsinaisesti kerrytä verovaroja. Olet koira, etkä käy töissä.

– Kolmanneksi haluaisin sanoa, että me koirathan emme saa edes syödä suklaata, joten kannatan Pipan ajatusta täysin. Katsokaa vaikka minua: ei ole diabetesta.

Mutta sinä olet edelleen koira, eikä koir...

– Neljänneksi haluaisin sanoa, että jos oikeasti halutaan ratkaisu näihin aiheisiin, miksemme vain hoida kaksi kärpästä samalla iskulla ja täytä Aurajokea kakkostyypin diabeetikoilla? Kysynpähän vaan.


Kaupallisessa yhteistyössä: Biodelly & Suomen Blogimedia . Rakkaat lukijani. Olemme tulleet pisteeseen, jossa minä , rimpuileva ma...

Kaupallisessa yhteistyössä: Biodelly & Suomen Blogimedia.

Rakkaat lukijani. Olemme tulleet pisteeseen, jossa minä, rimpuileva mamma, teen oman meikkivideoni.

Tiedän, järkytyin vähän itsekin – ja odottakaapa kun näette sen, niin takaan, että tekin.



Noh, viiitsi vitsi, ihan ammattimainen video se tietysti on. Aivan kuin olisin aina tehnyt meikkivideoita kuin ei olisi huomista.

Videossa teen arkimeikkini ja esittelen miten ja millä tuotteilla se syntyy. TÄLLÄ KYMMENEN (10) TUOTTEEN TAKTIIKALLA SINÄKIN ONNISTUT. 

Ja täytyy kyllä sanoa, että itsekin hämmästyin, kuinka vetävä mimmi olen.



Tervetuloa Lauran kauneus-corneriin:




Videolla mainitut meikit:

1) Pohja: Lily Lolo Mineral foundation (mun väri: Barely Buff)

2) Peiteaine: Lily Lolo Mineral concealer (väri: Barely Beige)

3) Irtopuuteri: Rms Beauty "un" powder (tai niinku non powder, kuten viedossa sanoin)

4) Varjostus & korostus: Lily Lolo Sculpt & Flow contour duo

5) Poskipuna: Zuii poskipuna (väri: Peach)

6) Kulmaväri (jota käytän myös rajaukseen): Nui Cosmetics Natural Brow sculpt

7) Ripsiväri: Nui Cosmetics Natural Mascara (mitä käytän alaripsiin ja silloin, kun ripsipidennykset eivät oikein ole kuosissa, kuten videolla, kröhöm)

8) Huulipuna: Absolution (väri: 08)

9) Huultenrajauskynä: Lily Lolo Huultenrajauskynä (väri: Ruby red)

10) Viimeistelysuihke: Patyka Hydra-Defense Anti-pollution Mist - suojaava kasvosuihke


Vielä 3.6.2018 asti saat mun alekoodilla "laura" Biodellyn myymälässä ja nettikaupassa 15% pois kaikista hinnoista!

Ensi kerralla muuten yleisön pyynnöstä tukan kiharrusvideo! Boom. Olen niin ines kauneusskenes.

Kesään kohdistuu kamalasti odotuksia. Kaikki harmaan ja märän syksyn, sekä lumisen ja kylm... okei harmaan ja märän talven aikana patoutunee...

Kesään kohdistuu kamalasti odotuksia. Kaikki harmaan ja märän syksyn, sekä lumisen ja kylm... okei harmaan ja märän talven aikana patoutuneet unelmat ja odotukset kasataan kesään. "Sitten, kun on lämmintä ja ihanaa."

Nyt on saatu nauttia jo yllättävän kauan lämpimästä ja ihanasta, vaikkakin ensimmäiset kaksi viikkoa meni aluksi pelätessä, että koska tämä loppuu ja alkaa se oikea Suomen kesä: Se kylmä ja märkä.

Tänään kuitenkin uskalsin ensimmäistä kertaa haaveilla niin sanotusta naatiskelusta ja neonvalkoisten säärieni paljastamisen lisäksi otin ihan viltin, kupin kahvia ja kuulkaa aivan kirjan pihalle!

Sosiaalista mediaa on syyttäminen tästäkin mielikuva-asettelusta minusta viltillä, seesteisesti kahvikuppi ja kirja kädessä. Ainakin nimittäin neljältä tyypiltä bongasin eilen auringossa lepäilyä nurmikolla lukien, mikä tietysti vaikutti herkkään ja hauraaseen mieleeni siten, että minunkin oli – alitajuisesti, lähes itseltänikin huomaamatta – suoritettava tätä samaa kesärituaalia.


Keräsin kainalooni viltin ja kirjan, sekä käskin mieheni keittämään minulle kahvia ja ystävällisesti tuomaan sen minun korkeudelleni ulos.

Se meni siihen asti vielä aivan kivasti, mutta unohdan aina, että perheellisenä on muitakin muuttujia mukana – ja niitä kutsutaan lapsiksi.

Jos on oikein itsetuhoinen, joillakin perheellisillä on vielä eläimiäkin.

No minähän olen, joten lukuhetkeni eteni seuraavasti:

1) Saavun ulos, asetan viltin maahan ja itseni viltille.

2) Lapset huomaavat minun poistuneen sisältä. "Äiti, miks sää menit yksin ulos?"

3) Lapset tulevat perässä ulos.

4) Ovi jää auki, koira karkaa pihalle.

5) Haen hihnan koiralle ja annan suuressa armossani sen jäädä naatiskelemaan aurinkoon kanssamme.

6) Lapsi kääntelee kirjani sivuja ja käskee lukemaan "nyt tämän sadun".

7) Annan lapsille hämäykseksi heidän aiemmin päivällä saamansa mainoskortit.

8) Lapset alkavat riidellä aiemmin päivällä saamistaan mainoskorteista.

9) Riita eskaloituu esikoisen mainoskortin repeämiseen, minkä vuoksi esikoinen repii kostoksi kuopuksen kortin. Se aiheuttaa uuden riidan.

10) Mainoskortit teipataan kasaan, mies tuo kahvini.

11) Koira juo nurmikolle lasketusta kupista kahviani.

12) Lapsi ihmettelee, miksei minun kirjassani ole yhtään kuvia ja esittelee teipatun mainoskorttinsa kuvaa.

13) Lapsille tulee nälkä, mieheni tuo heille leivät.

14) Koira varastaa kuopuksen leivän.

15) Lapsi sekoittaa suutuspäissään kirjani kohdan.

16) Koiralle ei sovi varastamisen kiihkosta johtuva paniikkiahmiminen: koira oksentaa viltille.

17) Kahvikuppi kaatuu nurmikolle.

18) Kerään kirjani, kuppini ja koirani ja menen sisälle.

19) Mies ja lapset jäävät ulos.

20) Soitan lukkosepän vaihtamaan lukot ulko-oviin.


Okei, no viimeistä ei tapahtunut.

1 kommentti

Kaupallinen yhteistyö: Plan International & Suomen Blogimedia . Maaliskuussa pääsin elämäni matkalle Ugandaan. Tiukka kolmen täyde...

Kaupallinen yhteistyö: Plan International & Suomen Blogimedia.

Maaliskuussa pääsin elämäni matkalle Ugandaan. Tiukka kolmen täyden perilläolopäivän rutistus oli työtä aamusarastuksesta iltahämärään. Enkä vaihtaisi mitään pois.

Ennen matkaamme aloitimme Suomessa keräyksen, jossa keräsimme varoja koulukirjoihin Kamuliin. Iloiseksi yllätykseksemme todella moni teistä minun, Hannen ja Sadun lukijoista lähti innolla mukaan ja me saimme kerättyä varoja yli 2000 euroa.

Se tarkoitti käytännössä sitä, että saimme ostettua 1000 koulukirjaa, noin 400 vihkoa ja kynää, sekä värikyniä, kumeja ja terottimia, ja lisäksi vielä bonuksena koululle ihka ensimmäiset hyppynarut ja jalkapallot.

Osa kuvista (ne skarpeimmat ja ihanimmat, kuten yllä): Mikko Toivonen, Plan International Suomi // Käsittelyt: meitsi.

Heti Kampalaan päästyämme aloitimme palaverilla Planin Ugandan työntekijöiden kanssa. Alunperin matkamme piti olla yksinomaan tutustumismatka Planin työhön, jotta osaamme kertoa, mitä oikeasti, käytännössä, vaikkapa kummien rahoittama työ paikan päällä on, mutta halusimme tehdä sen lisäksi vähän muutakin.

Suomen päässä palaveeratessamme meille nousi halu tehdä jokin konkreettinen juttu vierailumme aikana. Plan selvitteli, minkälaista jeesiä vierailemassamme koulussa tarvitaan ja saimme heti kirkkaan vastauksen Planin Ugandan työntekijöiltä: Koulukirjoja!

Koulussa ei ole ollut vielä yhtäkään omaa kirjaa ja opettajatkin olivat lainanneet muualta opetuksensa tueksi kirjoja.


Saavuttuamme maanantai-iltana Kampalaan, tapasimme heti Planin paikallistyöntekijöitä ja palaveerasimme seuraavien päivien kulusta. Kerroimme, että olemme saaneet kerättyä pari tonnia Suomesta rahaa, jolloin Planin Jessica silmät kirkastuen totesi päättäväisesti "we should spend it all".

Olimme asiasta absoluuttisen samaa mieltä ja jo samana iltana otimme yhteyttä koulukirjakustantamon omistajaan, joka keräsi meille heti kymmeniä laatikollisia oppikirjoja valittavaksi sekä esikoulun, että alakoulun tarpeisiin.

Yhdeltätoista illalla Planin Jessica ja Lucky, Planin Sponsorship & Program Assistant, olivat valinneet tuhat kirjaa, meidän assaroidessa lähinnä kirjojen siirtelyssä ja järjestelyssä. Kannoimme porukalla laatikot valmiiksi autoihin, jotka starttasivat heti seuraavana aamuna seitsemältä.


Kampalasta Kamulin maaseudulle kohdekouluumme matkaa oli nelisen tuntia, minkä aikana ylitimme mm. Niilin alkulähteen. Päivät koostuivat pitkälti pitkien välimatkojen vuoksi autossa istumisesta. Auton ikkunasta saimme aina pikakatsauksia Ugandasta.

Ajellessamme pitkin Kampalaa ja Kamulia näimme kaupunkien hullun ruuhkaiset tiet, täyteen pakatut pakut, värikkäät talot, maaseudun punahiekkaiset, pöllyävät ja muhkuraiset hiekkatiet (kutsutaan Luckun mukaan myös afrikkalaiseksi hieronnaksi), tuhansia itsetehdyistä tiileistä rakennettuja taloja ja lie'asta kiinni olevat pihan eläimet. Puhumattakaan luonnon vehreydestä ja kauneudesta.

Ajomatkat meni kuin siivillä, kun takapenkin muijat olivat nenä kiinni ikkunassa kaiken uuden äärellä.

Yksi ikimuistettava kokemus oli, kun pysähdyimme hiekkatien varteen lounastauolle keskelle ei mitään ja söimme lounaat pinkin lava-automme lavalla. Palmumuiden katveessa, tuulen suhinassa. Takana oli pari päivää intensiivistä olemista ja tärkeitä kohtaamisia, ja se lounas, juuri siinä hetkessä, juuri siellä, on jäänyt vahvana mieleen. Sitä ajatellessa tulee valtava ikävä ja kaipuu takaisin Kamuliin.


Ensimmäisenä aamuna kävimme ostamassa porukalla vihkot ja muut tarpeet, mitkä toimitimme koululle. Samalla ostimme omilla varoillamme kummiperheillemme perustarpeita aina jauhoista hygienaiatarvikkeisiin. Kaikissa ostoksissa meitä ohjeisti Planin paikallistyöntekijät, jotta ostokset ovat kaikin puolin tilanteeseen sopivia.

Päästyämme koululle saimme nähdä ja kokea itse, miten Plan tekee työtään ihan käytännön tasolla. Eron huomasi varsinkin Kamulin maaseudun koulussa, jossa Plan on vaikuttanut vasta vuoden, verrattuna Kamulin ytimessä sijaitsevaan kouluun, jossa Plan on ehtinyt jo tehdä työtä neljä vuotta.

Katso matkastamme ja koulutarvikekeräyksestämme tehty video:



Tiedotus- ja koulutustyön lisäksi asioihin vaikutetaan ihan käytännön tasolla. Esimerkiksi keskustan koulussa oli juuri valmistunut tuliterät vessat, joissa tyttöjen on hyvä ja turvallista vaihtaa kuukautissuojiaan.

Systeemiä oltiin hiottu käytännön kannalta huomattavasti entistä suotuisammaksi, mikä itsessään jo on iso apu tytöille. Jokainen kuukautiset kokenut tietää, että mieluummin sitä itsekin vaihtaa kuukautissuojansa ovellisessa vessassa, kuin missä sattuu muualla. Uusien vessojen myötä hygienia- ja yksityisyysasiat helpottuvat. Ihan jo se, että tytöille on omat vessat, auttaa tyttöjä. Vessoihin oli tehty myös invavessa, jollaista ei ennen ollut ollenkaan.


Kuukautiset ylipäätään on asia, mikä usein saattaa lopettaa koko tytön koulutaipaleen. Joskus tytöt ei edes tiedä, mitkä kuukautiset ovat ja saattavat säikähtää niitä. Kaikki sellainen saa tytön helposti jättämään koulutaipaleensa kesken.

Tytöt itse kertoivat, että he usein pelkäävät, että muut kiusaavat heitä, jos vaikkapa ohivuotoja tulee ja muut huomaavat sen. Siksi myös kuukautissuojien puute vaikeuttaa tyttöjen oloja.

Koulutuksen myötä tabu kuukautisista on saatu pois. Kouluun oli kehitetty myös kuukautissuojatyöpaja, Health Club, jossa nuoret valmistavat itse kestosuojia.

Yksi hienoimmista ja hyvin edistyksellisistä jutuista Kamulin keskustan koulussa oli, että kuukautissuojatyöpajassa oli myös vapaaehtoisina poikia. Se, jos mikä vähentää tabuja kuukautisia kohtaan!


Health Clubin opettaja myös kertoi, että joskus aiemmin kouluissa jaettiin kyllä kertakäyttöisiä kuukautissuojia, mutta kuukautistista ei muutoin puhuttu nuorille tai nuoria ei opetettu kuukautissuojien käytössä. Kävikin niin, että osa tytöistä oli käyttänyt samaa kertakäyttösuojaa vaihtamatta sitä ollenkaan, eikä minun liene tarpeellista kertoa kuinka siinä käy.

Kukaan ei ollut kertonut nuorille, miten kannattaisi toimia. Kotona ei usein puhuta tällaisista asioista ja siksi kokonaisvaltaista työtä tarvitaan. Koulu on merkittävässä asemassa lasten elämässä, eikä vain matematiikan tai äidinkielen opintojen vuoksi.


Muita konkreettisia juttuja, joita Plan kohteissa tekee, on kaikkea pulpettimien hommaamisesta koulutarvikkeisiin ja kouluasuihin. Kaivojen rakentamista maaseudulle, jossa välimatkat on pitkiä, sekä polkupyörien antamista perheille, jotta lapset pääsevät vikkelämmin ja turvallisemmin taittamaan pitkiäkin koulumatkoja.

Planin työntekijät myös todella vierailevat perheiden luona. Kaikki kummilastemme perheet, joissa mekin kävimme, olivat työntekijöille entuudestaan tuttuja.

Perheiden ja lasten tunteminen ja hyvät keskinäiset välit ovat avainasemassa, jos vaikka joskus alkaa näyttää siltä, että tyttö on jostain syystä lopettamassa koulua tai on ollut pitkään pois. Tällöin Planin paikallistyöntekijät piipahtavat lapset kotona ja selvittelevät tilannetta.

Joskus tyttöä ollaan saattamassa naimisiin tai tyttö on tullut raskaaksi. Planin työntekijöiden ja koulun avustuksella koitetaan selvittää, miten tyttö saataisi jatkamaan opintojaan ja auttaa häntä kaikin tavoin siinä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, koulun jatkaminen ja sen loppuun saattaminen on äärimmäisen tärkeää. Se vaikuttaa merkittävästi tyttöön itseensä, mutta myös hänen mahdollisiin tuleviin lapsiinsa. Koulutetut tytöt ovat itsenäisempiä, heillä on mahdollisuus vaikuttaa enemmän tulevaisuuteensa ja he pitävät myös omat lapsensa pidempään koulussa.


Plan myös kouluttaa oman henkilökuntansa lisäksi opettajia kaikkeen tyttöjen oikeuksia ajavan asian edistämiseen. Puhutaan varhaisista avioliitoista, ehkäisystä ja seksuaaliterveydestä, tyttöjen ja lasten oikeudesta koskemattomuuteen, väkivallattomasta opetuksesta ja kaikesta sellaisesta, mikä vaikuttaa tyttöjen epätasa-arvoiseen asemaan.

Huomionarvoista oli, kuinka eri kehitysvaheissa kaksi koulua tässäkin olivat. Sen lisäksi, että neljä vuotta Planin tukemassa koulussa oli jo pulpetit, kunnon vessat ja Health Clubit – kun maaseudun kouluissa istuttiin matoilla ja saatiin vasta ensimmäiset koulukirjat –, kaupungin koulun henkilökunta oli huomattavasti edistyksellisempää myös ihan kaikessa ajattelussaan tasa-arvoisuuden kannalta.

Tarvitaan sekä kouluksellista työtä että materia-apua.

Oli siis todella hyvä nähdä omin silmin näiden kahden koulun ero. Se havainnollisti hyvin konkreettisesti, miten asiat etenevät Planin tuella. Kolme vuotta eroa ja kaikki, ihan kaikki, oli jo silmin nähden kehittynyt.


Mitä tulee kummiuteen tai muuhun lahjoittamiseen ja siihen miten rahoja käytetään, Planin kulurakenne jakautuu siten, että 72 prosenttia menee ohjelmatyöhön ja 28 prosenttia muihin kuluihin.

Usein ihmetellään, mitä ne muut kulut sitten ovat. Ne ovat uusien tukijoiden hankkimiseen käytettyä rahaa, hallintoa ja tietoteknologiaa, sekä tietysti palkkaa Planin työntekijöille.

Minulta kysyttiin joskus, miksei hommaa voisi pyörittää vapaaehtoistyönä, mutta jokainen ymmärtänee, ettei tällaista, näin valtavaa panostusta vaativaa työtä kertakaikkiaan pyöritetä pelkällä vapaaehtoistoiminnalla, vaikka vapaaehtoisia toki mukana myös on. Silti pelkät satunnaiset panostukset siellä ja toiset täällä eivät riitä, vaan vaaditaan täyspäiväistä sitoutumista ja pitkäaikaisuutta.


Kellään ihmisellä, tai ainakaan näin suurella joukolla ihmisiä, mikä näin valtavan ja laajalti toimivan organisaation pyörittämiseen vaaditaan, ei ole mahdollisuutta sitoutua tekemään täysiä päiviä työtä ilmaiseksi, sillä heidän, kuten sinun ja minunkin, on saatava jostain elantonsa.

Vai tekisitkö sinä ensin palkkatöitä kahdeksan tuntia päivässä noin niin kuin elääksesi ja menisit sitten päivätyön päätteeksi jatkamaan vapaaehtoistyötä toiset kahdeksan tuntia?

Kun siis ajattelee kulurakennetta, 72 prosenttia on todella hyvä määrä, mikä menee suoraan ohjelmatyöhön. Silti Planilla on aikomus kasvattaa sitä vielä entisestään.

Joten jos kummius tai lahjoitus kiinnostaa, ei nyt ainakaan tarvitse pelätä, että lahjottaisit turhaan rahaa. Apu todella menee perille, asiat kehittyvät ja se on oikeasti merkittävä asia kummilapsille ja koko yhteisölle.

Kuva: Valeäiti.

Kummilapsi on yhteisölleen tärkeä ja oli mahtava huomata kouluissa, kuinka ilolla koko luokka kertoi kummilapsiudestaan tai ystävän kummilapsiudesta. Lapset tietävät, kuinka yhden kummius on hyväksi koko porukalle.

Oma kummilapseni oli sairastunut tuhkarokkoon, joten emme päässeet tapaamaan häntä kunnolla. Paranemaan päin olleen kummilapseni näimme pikaisesti kaukaa, mutta varsinaista kohtaamista ei tällä kertaa tapahtunut. Vilkuttelimme ja hymyilimme toisillemme etäältä, ja kaukaisesta kohtaamisesta huolimatta jäi ihan hyvä mieli. Toivottavasti myös kummilapselleni.

Pääsin kuitenkin mukaan Hannen ja Satun perheiden vierailulle, jotka olivat hyvin mielenkiintoisia kaikkine keskusteluinemme perheiden kanssa.

Kurkkaa Hannen kummiudesta ja kummilapsen perheen tapaamisesta ihana video:



Matkan aikana saimme jo useita viestejä, kuinka hieman varauksellisestikin suhtautuneet seuraajamme olivat innostuneet alkamaan kummiksi Ugandaan tai muihin maihin. Instagramissa meidän stoorejamme seuranneet laittelivat paljon viestejä, kuinka mielenkiintoista oli seurata matkaamme ja päästä virtuaalisesti mukaan reissuun.

Se tuntui, ja tuntuu, todella hyvältä. Matkallamme todella oli merkitystä.

Kooste reissustamme on löydettävissä Instagram-profiilini tarinoiden kohokohdista ja seuraajiemme lähettämiin kysymyksiin taas vastailimme Planin Instagram-stoorissa. Nekin löytyvät vielä Planin tililtä!

Ugandan osuudesta puuttuu vielä 37 kummia! Mites jos hoidettaisiin tämä nyt yhdessä kuntoon?

Vastaavaa muutosta on mahdollista tehdä muuallakin kummien tuella, joten mikä tahansa muukin maa on aivan yhtä tärkeä!

Mikäli kummiuteen sitoutuminen vielä mietityttää, kertalahjoituskin on arvokasta ja hyvä tapa tukea pienellä panostuksella!

Täältä löydät KAIKKI meidän kolmen aiheesta kirjoittamamme jutut!

Lue myös:
Tyttöjen oikeuksia tukevan ajattelutavan edistäminen on hidasta, mutta tuottaa tuloksia
Hyvää tasa-arvon päivään – ja ensitunnelmat Ugandasta
Tyttöjen oikeuksien tukija
Kummius ja ensimmäiset terveiset Ugandaan
Matka Ugandaan
Neljä yötä matkaan


Googlaamalla "nykyajan isovanhemmat", löytyy roppakaupalla purnausta omista vanhemmista, eli lasten isovanhemmista. Ei olla last...

Googlaamalla "nykyajan isovanhemmat", löytyy roppakaupalla purnausta omista vanhemmista, eli lasten isovanhemmista.

Ei olla lastenlasten kanssa, ei auteta tuoreita vanhempia, ollaan liian itsekeskeisiä, tai sitten vastaavasti puututaan liikaa, eikä anneta elää omaa elämää.

Lisäksi isovanhemmuussuhteita taakoittaa muut, henkiset ongelmat ja käsittelemättömät asiat, sekä tietysti mielenterveysasiat ja sukupolvelleen ominaisesti päihdeongelmat.

Olen pohtinut aika paljonkin, mistä tämä sukupolvien välinen kuilu johtuu. Miksi ollaan tyytymättömiä omiin vanhempiimme ja mistä tulehtuneet välit voisivat johtua?

Kai aina ollaan vähän nahisteltu omien vanhempien kanssa, mutta ennen vaietuksi tulleet välit ovat nykyään asioita, joista ei enää haluttaisi vaieta. Mieluummin haluttaisiin selvittää välit ja jollei se onnistu, mietitään olisiko aika luovuttaa? Kannattaako jatkaa mitään ihmissuhdetta, jos se on vain pään hakkamista seinään?

Sukupolveamme sanotaan terapiasukupolveksi. Ongelmia ei enää hävetä kuten ennen vanhaan, vaan ne halutaan hoitaa kuntoon. Suurempi juttu on se, ettei asiaa edes yritetä hoitaa, kuin se että siihen tartutaan, vaikka se tarkoittaisikin ammattiapua. Nykyään joka toinen on käynyt elämänsä aikana terapiassa – mikä ei kuulkaa ole ollenkaan huono juttu.

Mutta sehän me terapiasukupolvi jo tiedettiinkin.

Siinä missä sota-ajan vanhemmat ovat sairastuttaneet omat lapsensa, heidän jälkeinen sukupolvi on sairastuttanut meidät. Vaikka oire voi muuttaa muotoaan, ja usein muutaakin, se periytyy tavalla tai toisella. Sellaista me emme taas halua jatkaa enää omiin lapsiimme.

Katsomme herkemmin peiliin ja tutkailemme itseämme ja käytöstämme. Emme lakaise maton alle, vaan pyrimme kehittymään.

Tämä siis reippaana yleistyksenä kun katsotaan suurta joukkoa ja kokonaisia sukupolvia. Eihän tämäkään kaikkiin päde, kuten ei edellä mainitut asiat isovanhemmistakaan.

Kuten aiemmassa isovanhemmuutta koskevassa postauksessanikin kirjoitin, joskus voi olla aika laittaa stoppi asialle, jos kaikki kanssakäyminen kiertää kehää, eikä joku osapuolista ole valmis käsittelemään yhtään asiaa. Ja niin ilmeisen moni on jo tehnyt.

Sanotaan siis, että meidän sukupolvemme haluaa katkaista sukupolvelta toiselle periytyvän kierteen. Hoidamme itseämme, ihan jo itsemme vuoksi, mutta myös koska joskushan kierteen on loputtava. Haitalliset käyttäytymismallit katkaistava ja pyrittävä vierittämistä enää seuraavalle polvelle.

Voisiko siis tyytymättömyden osasyynä olla, että kun sukupolvemme näkee itsemme hoitamisessa ja omien demoniensa selättämiseen vaivaa, emme jaksa enää a) ottaa vastaan muiden, varsinkaan vanhempiemme paskaa ja b) ymmärtää, miksei edellisetkin sukupolvet voisivat tehdä sitä?

Noh, tämä on vain yksi spekulaatioista ja oikeasti syitä etääntymiseen on monia.

Mutta ei meidänkään sukupolvi täydellinen ole. Myös isovanhemmat kokevat tulleensa epäarvostetuksi. Pidetään vain lastenlikkoina ja vain tarvittaessa hätiin kutsuttavina piikoina. Sekin on tietysti harmi, ja aivan kuten muissakin ihmissuhteissa molemminpuolinen arvostus on tärkeää. Suuntaan ja toiseen.

PALJON lisää näkemyksiä isovanhemmuusaiheesta viikon podcast-jaksossani. Siellä koitetaan keskustalla ja ymmärtää molemminpuolisesti, mikä mättää suhteissa sukupolvemme vanhempiin ja lasten isovanhempiin.

Maiju ja Jukka kertoo myös omista hyvistä suhteistaan lasten isovanhempiin, että ei me vain negistellä!

Varoitus: Lopussa vielä minun monologini edesmenneelle isälleni. Mulla homma vähän hajoaa, mutta sellaista tämä elämä on!



Lue myös:
Vahvat äidit, mahtavat muijat
Vanhemmuuskin on ihmissuhde


Edellisessä postauksessa tulikin "vähän" kitistyä tästä loppumattomasta oravanpyörästä, jossa aina jonkun (koti)työn tehtyä odott...

Edellisessä postauksessa tulikin "vähän" kitistyä tästä loppumattomasta oravanpyörästä, jossa aina jonkun (koti)työn tehtyä odottaa toinen työ tekemistään.

Jenny Lehtinen nosti aikoinaan tapetille ns. metatyöt, jotka ovat sellaisia arjessa koko ajan tehtäviä hommia, mutta joita välttämättä toinen osapuolista ei edes huomaa, jos ei itse niitä tee.

On pihahommia, kaverisynttäreitä, pyykkejä, harrastuksiin viemisiä, tiskejä ja vessanpesuja. Loputtomasti hommaa, joiden hoitamista kukaan ei huomaa – paitsi tietysti sitten, jos ne on tekemättä.

Ei tule varmastikaan enää yllätyksenä, että en kamalasti pidä noista arkea pyörittävistä askareista.

Mutta miten meillä sitten hoidetaan kaikki? Meneekö hommat, kuten yleisesti on ajateltu metatöistä puhuttaessa, että minäkin naisena hoidan ja organisoin kaiken?

Kuka huolehtii, että kaverisynttäreistä on merkintä kalenterissa ja lahja ostettu, entä kuka pakkaa lasten tavarat lomamatkalle?

Näitä selviteltiin Lariolan Jukan ja Asikaisen Maijun kanssa, eikä repeämisiltä taas vältytty.


Jaksossa meidän oma metatyölista, josta selviää, kuinka meidän kolmen perheessä hommat jakautuvat. Läpi käydään synttärit, sivoamiset, lomamatkat, kodinkomneiden huollot, jouluvalmistelut, muutot, harrastukset, kaverisynttärit, kauppakäynnit, autohuollot, pihatyöt ja pyörien huollot.

Lisäksi Jukka mm. kertoo vaimostaan, joka on "ihan fiksu", mutta silti Jukka hoitaa ns. rikkoutuneet atk-hommat. Maiju jakaa taas legendaarisia tarinoitaan miehestään Hipistä, jonka kanssa heillä on vähän eri käsityksiä asioiden hoidosta.

Ja minä tilitän tietysti tilitän lisää pakkopullista ja kaikesta.

Miten teillä jakaantuu kaikki metatyöt ja muut paskahommat?


Lue myös:
Joskus tämä vähän ns. vituttaa
Ärsyttävä valittajamuija

Täältä löydät kaikki podcastissa käsitellyt aiheet.

4 kommenttia

Olen juuri nyt, juuri tällä istumalla ihan helvetin loppu. Sain eilen itsestän sellaista irti, että siivosin valtavat, koko kevään kerääntyn...

Olen juuri nyt, juuri tällä istumalla ihan helvetin loppu. Sain eilen itsestän sellaista irti, että siivosin valtavat, koko kevään kerääntyneet kasat makkarista. Sellaiset puoliksi vielä matkalaukussa ja puoliksi lattialla pyörineet rutjut. Sellaisia kertyy, kun matkailee kovasti. Tai siis kun ei siivoa jälkiään.

Kuopus muuten sattui huoneeseen, kun olin saanut rankan rupeamani päätökseen: "Äiti, miks teijän huoneessa on noin siistiä?" kysyi pöllämystyneenä.

Niinpä, niin epänormaalia oli se näky.

Illalla vaihdoin vielä lakanat, jotta maksimoisin makuuhuoneen seesteisen siistin olemuksen. Oikein uudet lakanat pesin, kuivasin kevättuulessa ja asettelin vuoteeseen. Ihanan kesäiset, ajattelin.

Aamulla koira pyyhki perseensä sekä lakanaan, että tyynyliinaan.


Siinä hetkessä mieleeni iskeytyi, kuinka vitun paskaa kaikki on. Kirjaimellisesti. Täällä mikään ei lopu tekemällä. Ei saatana mikään. Elämä on oravanpyörä ja koirat ja lapset ja kaikki täällä vain minun mielenrauhaani ja lakanoitani sotkemassa.

Elämä tuntuu jatkuvalta puurtamiselta, eikä koskaan, koskaan, tule hetkeä, jolloin voisi vain ihailla tekosiaan. Nojata taakse ja katsoa, että tämän minä tein, nyt se on siinä. Ei. Ei saatana, kun kohta on jo pissat lattialla, mehu kaatunut tai paskaa tyynyssä.

Äsken vaihtelin vaihteeksi taas pesemiäni lakanoita sänkyyn ja mietin, että muistanko edes aikaa, kun asiat pysyivät edes hetken niin, kuten olin ne kolme minuuttia sitten laittanut. Että miltähän tuntui tulla kotiin töistä ja kaikki olivat edelleen niillä sijoillaan kuin lähtiessä.

Että muistanko vielä, kun pyykkiä tarvitsi pestä vain ehkä kerran kahdessa viikossa ja tiskit tiskattiin käsin heti syötyä – sen yhden lautasen ja yhden lasin verran. Kukaan ei siirrellyt keittiön kaapeista kattiloita sohvalle tai kävellyt hiekkaisilla kengillä keskelle olohuonetta. Ei kilistellyt ruokakuppia (koira) heti, kun olit istunut alas vasta pilkottuasi perunat lapsille, eikä levittänyt muroja pöydälle (lapsi).

Ja mikä tärkeintä: KUKAAN EI PYYHKINYT PERSETTÄ TYYNYYSI.

Joo, ni en taida edes muistaa, millaista se on ollut. Se sellainen aika.

En tietenkään vaihtaisi mitään pois, mutta kyllähän tämä vähän ns. vituttaa välillä.


KUUNTELE aihetta käsittelevä podcastjakso täältä!

Lue myös:
Pakkopullia, joita mää en nyt just jaksa
Missä vaiheessa on ihan OK luovuttaa?
Miten pakkopullat ja metatyöt jakaantuvat? 

5 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: BookBeat ja Suomen Blogimedia . Kerrottakoon nyt mahdollisille uusille lukijoillekin, että minä harrastan juok...

Kaupallinen yhteistyö: BookBeat ja Suomen Blogimedia.

Kerrottakoon nyt mahdollisille uusille lukijoillekin, että minä harrastan juoksua. Harrastan, eli joskus voi tulla puolen vuoden tauko, mutta sitten taas harrastan.

Se on muuten ihan kiva harrastus, paitsi että vihaan sitä. Aina silloin tällöin luulen, etten vihaa, mutta vihaan minä. 

Ei liene yllätys, että mitä suurempi tauko takana on ollut, sitä työläämmin se jalka ns. nousee. Vaikka tietysti ensimmäisellä kerralla tauon jälkeen aina optimisti minussa luulee, että se ei ole työlästä, koska joku uuden aloittamisen huuma sekoittaa pääni, mutta jo heti lenkin loputtua, tai viimeistään seuraavalla lenkillä huomaan, että kamalaahan tämä on.

Siten kuitenkin sinnikäs paskiainen olen, että aina sinne lenkille silti itseni pusken. Jo kahdeksan vuoden ajan olen puskenut.


Inhoan lenkillä eniten sitä, että ajattelen koko ajan suoritustani. Jokainen askel ja jokainen metri kirjautuu päähäni. Mietin jäljellä olevaa matkaa ja lasken edelläolevaa koitosta. Vielä pitää jaksaa ainakin puoli tuntia ja kiertää vielä tuo reitti, että saa kahdeksan tai 10 kilsaa täyteen.

Kuuntelen musiikkia aina lenkillä, mutta se ei vie ajatuksia pois juoksusta. Musiikki siirtyy niin helposti taka-alalle päässäni, koska kuuntelen sitä aina. Nytkin kirjoittaessani tätä taustalla pauhaa biisit. Se ei siis toimi keskittymisen häiritsijänä, vaikka juuri sitä juoksussa kaipaisin.

Arvanette, että pääsemme nyt siihen, että olen alkanut kuunnella äänikirjoja lenkillä.

Kun joku kertoo mukaansatempaavaa tarinaa korviini, pystyn unohtamaan suoritukseni. Se on vähän kuin olisi kaverin kanssa lenkillä, mutta ei tarvitse puhua itse. Lenkki sujuu kuin itsestään (no vähän puuskututtaa tietty), eikä ajatukset pyöri enää vain kilsoissa ja ajassa.

Tämä ei ole myöskään toiminut vain niin päin, että kun menen lenkille saan viihdykettä korviini ja saan täten vietyä ajatukset pois suorittamisesta, vaan olen myös mennyt lenkille jotta saan kuunnella taas kirjaa! Tavallaan näkisin tämän jonakin Vuoden Liikuntateko -palkinnon arvoisena sovelluksena!


Ennen luin kirjoja paljon enemmän. Nykyään tuntuu, että olen niin loppu aina, etten muka ehdi lukea, mikä on tietysti ihan hölynpölyä, mutta en vaan jotenkin saa irti itsestäni. Iltaisin olen niin väsynyt, että laitan jonkun sarjan pyörimään ja nukahdan siihen.

Ruuhkavuosien tehokkain ratkaisu liikunta- ja lukemistarpeisiin onkin täten asioiden yhdistäminen. Toimii myös siivoukseen, pihahommiin ja työmatkoihin yhdistettynä. Kaikkeen sellaiseen suorittamiseen, jossa yksi aisti jää kivasti vapaaseen käyttöön, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Lukea kun ei pysty muuta tehdessä, kuuntelemaan pystyy!

Joskus kun käyn liian ylikierroksilla ja ajatukset kiertävät kehää, laitan luurit korville rauhoittamaan pään sisäisen sekamelskani. Uskon että siinä on vähän sama kuin lapsille lukemisessa. Lapsille lukeminen on niin monella tapaa hyväksi, mutta yksi selvä vaikutus siinä on lapsiinkin: He rauhoittuvat kuuntelemaan tarinaa ja saavat täpinän aisoihin. Sama tuntuu toimivan myös minuun.


Olen myös bodari.

Juoksuharrastuksesta vielä, että olen huomannut, että kuunnellessani musiikkia ja varsinkin jos se on kovin menevää musiikkia, alan tempomaan ihan liian kovaa. Joskus musiikki vie niin mukanaan, että alan jopa tanssia kesken lenkin, mutta ei mennä nyt siihen.

Äänikirjaa kuunnellessa musiikki ei stimuloi juoksemaan kovempaa kuin tarvis (tai kuin kannattaa) ja pystyn enemmän olemaan läsnä sille oman kehon kuuntelulle, vaikken kuuntele sitä niin maanisesti kuin yleensä lenkillä. Jännä, eikö?

Tämä äänikirjahommahan toimii kaikkeen muuhunkin epämiellyttävän, mutta pakollisen asian suorittamiseen. Mitä ne nyt kellekin sitten on. Kuulokkeet korville ja ajatukset muihin maailmoihin. Asia hoituu siinä sivussa kun itsekseen.


Yksi juttu vielä! Olen ennen BookBeatia kokeillut ladata jos jonkinmoisia äänikirjasovelluksia, mutta heikon palvelumuotoilun lisäksi skipannut ja jättänyt aina prosessin kesken. BookBeatin sovelluksella jaksoin loppuun asti ja myös kirjojen kuuntelu on vaivatonta.

Haluttaisko suakin kokeilla BookBeatin äänikirjasovellusta? Se käy ilmaiseksi kuukauden ajan koodilla mammarimpuilee tai suoraan tästä linkistä! Lämmin suositus.

Ja mitä tuohon juoksun vihaamiseen tulee, niin en ole kyllä koskaan yhtäkään lenkkiä vielä katunut. Että jotain siinä vaan on.

Lue myös:
Pessimistijumppa
Tahditon lilluja – reportaasi vesijumpasta
Tanssi se!

7 kommenttia

Hae