Mä vihaan mun mahaa. Mulla on läskikädet, kaksoisleuka, tyhmät reidet, epätasainen rusketus, vinot hampaat ja raskausarpia. 

Mun kaverin mielestä olen kaunis.


Luin Anna Pajun kirjoittaman kolumnin Läskit ja rillipäät älkööt vaivautuko, jossa kirjoitettiin Marion Bartolin saamasta ulkonäköpaskaryöpystä, hänen voitettuaan Wimbledonin. Kolumnissa pohdittiin naisten ulkonäköpaineita ja ulkonäön nousemista kokoaan suurempaan asemaan.

Jäin miettimään naisten suhtautumista omaan ulkonäköönsä. Sen syitä voi hakea ulkomaailmasta, vaikka kauneusihanteista. Aiheesta on paljon hyviä kirjoituksia, toistaminen ei liene tarpeen.  


Viikonlopun aikana olen kuullut viideltä naiselta jonkin kriittisen kommentin itsestään – itseni mukaan lukien. Viideltä naiselta – jokaiselta, jonka olen tavannut. Miehiä olen nähnyt viikonlopun aikana enemmän kuin viisi, mutta yksikään heistä ei ole arvostellut itseään.

"Kaikil on joku paikka mitä vihaa, iha oikeesti", sanoi ystäväni sen päätteeksi kun olin kitissyt juoksulenkin jälkeen mahastani. 


Voit lenkkeillä, käydä salilla ja mennä crossfitiin. Valkaista hampaat, sheivata sääret, meikata, käydä kampaajalla ja huoltaa kynnet. Tehdä kaikki oikein, etkä siltikään ole tyytyväinen itseesi. Aina on joku kauniimpi.

Tähän voisi heittää jonkun kliseen siitä, että pääasia on että tuntee olonsa hyväksi, urheilee ja syö terveellisesti. Että muiden mielipiteillä ei ole väliä, kunhan on terve ja liikkuu. 

Totta, aivan totta. Paitsi että silti, vaikka kaikki nuo olisivat kohdillaan, joku kelaa kuitenkin, mitä muut kelaa. Yksi ikävä huomautus ulkonäöstä peittää alleen kymmenen hyvää. Vaikka kuinka itsellään olisi hyvä olla.

Koska omaa itsetuntoa ei voi muokata ulkoapäin, sen on tapahduttava sisältäpäin. Minun neuvoni olisi: fuck it. 

– Unohda toisten mielipiteet, unohda omat kompleksit, älä välitä, anna olla, aivan sama. Fuck it.

Helpommin sanottu kuin tehty?