Muutama vuosi sitten juoksin puolikkaan maratonin. Aika oli huono, mutta olin päättänyt moisen suorittaa, ja suorittaahan se sitten piti. Vaikka sormet olivat turvonneet, niin etten saanut käsiä nyrkkiin, vatsa oli sekaisin ja syke heilui jossain miljoonissa, ei tullut mieleenikään luovuttaa. Kun puolikas oli juostu, lopetin juoksemisen kokonaan. Ei enää huvittanut. Puolikkaan rykiminen lähes 30-asteen helteessä ja kehon tökkiessä vastaan, koko harrastusinto vain lopahti. Juokseminen sai riittää.

Meni kolmisen vuotta ja aloin juoksemaan taas.

Ensimmäisen lenkin kohdalla pyysin mieheltäni tavoiteajan, jonka alle minun piti juosta 4km. Hän antoi ajan, ja minä alitin sen. Tiedä sitten oliko mieheni antama aika tahallaan lepsu, mutta ainakin se toimi innostamaan minut uudelleen lenkille. - En ollut aivan susipaska, vaikka viime lenkistä olikin jo muutama vuosi. 

Aloin tekemään lenkkejä uudelleen, eivätkä ne tuntuneet hassummalta. Itseasiassa, nyt pienen lapsen vanhempana, lenkit tuntuvat omalta ajalta. Ajalta, jossa ajatukset saavat harhailla ja korviin pauhaava musiikki voi viedä lenkkeilijän omiin maailmoihinsa. Ennen lenkit olivat olevinaan pois vapaa-ajasta, nyt ne toimivat omana aikana. Miehenikin aloitti juoksuharrastuksen kanssani. Vaikkakin lenkit teemme erikseen ja vuorotellen, on kiva että voidaan jakaa (eli vertailla) suorituksia keskenämme.

Nyt pari kuukautta juosseena, en voi vieläkään sanoa olevani aivan sisällä juoksemisessa. Välillä askel kulkee, matkat pitenevät ja ajat paranevat. Toisinaan takareidestä kiristää, nilkkaan sattuu, hengästyttää, vit.. ärsyttää, matkat ovat lyhyitä ja askel on hidas.

Parhaimpia lenkkejä ovat sellaiset, joissa biisit ovat kohdillaan, ilma on sopivan lämpöinen ja askel on keveä. Niitä mulla on ollut ehkä joku kaksi. Kuitenkin uskon, että jos vaan jaksan pitää kiinni uudelleen viritetystä harrastuksestani, hyvät lenkit alkavat viedä voiton huonoista. 

Tänään söin leipää aamulla, gnoccheja lounaalla ja hampurilaisen päivälliseksi - lienee oikea hetki taas lenkille. Hiilaritankkaus katsos vaan tässä.. öhöm...


Lopuksi kuva jäljestä, jonka taiteellinen peppuhikeni teki lenkin jälkeen pihaportaille. Ugh.

Instagram-peppu