Tietoa mainostajalle ›

Läheltä piti

8.10.2014

Jokainen vanhempi joutuu varmasti väistämättäkin muutaman (sadan) kerran tilanteeseen, jossa lapselle meinaa käydä hassusti. Tai siis ei oll...

Jokainen vanhempi joutuu varmasti väistämättäkin muutaman (sadan) kerran tilanteeseen, jossa lapselle meinaa käydä hassusti. Tai siis ei ollenkaan hassusti, vaan ihan kamalasti. Meillä oli tänään sellainen tilanne.


Minä olin lähdössä koirien kanssa lenkille, lapsen serkku äitineen kotiin ja mies oli vaihtamassa juuri taaperon vaippaa. Kaiken kaikkiaan sellainen perushässäkkä meneillään pienessä eteisessä. Laitoin koirat odottamaan ulkoilua hihnoistaan kiinni rappukäytävään, ja menin itse laittamaan kengät jalkaan. Samassa lapsi ryntää käytävään ja sotkeutuu hihnoihin. Kun tajuan, että jotain voi kohta käydä ja olen menossa estämään sen, näen, kun koiran kiristynyt hihna lanaa lapsen selkä edellä portaisiin. 

Kuin hidastettuna katson, kuinka lapsi ottaa sen yhden askeleen taaksepäin. Se askel on juuri se, minkä alla ei ole mitään, koska portaat alkavat siitä. Tiedättehän sen hetken, kun näkee sielunsa silmin pahimman mahdollisen lopputuloksen. Samaan aikaan kun ryntään portaisiin yrittäen epätoivoisesti ottaa kopin lapsesta, mielessäni pyörii kauhuskenaario, jossa lapsi kaatuu suoraan takaraivolleen portaisiin ja kierii alas. 

Niin ei kuitenkaan käynyt. 

Lapsi onnistuu kierähtämään jollain uskomattomalla tuurilla 180 astetta ja laskeutuukin pepulleen istumaan portaisiin. Silti epätasapainon heilauttama lapsi jatkaa matkaansa ja taas pelkään lapsen iskeytyvän pää edellä kiviportaisiin. Mutta sitäkään ei tapahtunut – lapsi onnistuu uudelleen laskeutumaan pepulleen. 

Pelottavan tilanteen (ja äidin paniikkikiroilun?) johdosta lapsi alkaa itkeä. Mitään ei sattunut, mutta lapsi säikähtää. Nostan lapsen syliin ja vien sisälle. Olen kauhuissani tapahtuneesta, mutta onnellinen, ettei mitään käynyt. Samalla olen vihainen tyhmälle tilanteelle ja järkyttynyt siitä, mitä olisi voinut käydä.


Tilanteen jälkeen menin tärisevin käsin koirien kanssa ulos. Kireänä kuin viulunkieli. Vatsaa supistelee vieläkin, enkä saa säikähdystä mielestäni pois. 

Hyi kamala. Ja kuinka paljon tässä yhden lapsuuden aikana näitä läheltä piti -tilanteita vielä joutuukaan kokemaan. En kestä.

Lapsen syödessä iltapalaa kävin halaamassa ja suukottelemassa häntä monta kertaa. Olen niin älyttömän huojentunut, ettei pahempaa, saati pahinta, tapahtunut. Onni onnettomuudessa, todellakin.

You Might Also Like

12 kommenttia

  1. Voi, sanos muuta. Noi on niitä pahimpia. Vielä kun sen elää mielessään jälkikäteen. Hyi olkoon. Onneksi ei käynyt kuinkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... sydän kurkussa. Ja just tänään kehuin juuri tuolle lapsen serkun äidille, kuinka vauvavuoden jälkeen kaikki pelot hellittivät vähän. Että ei tarvii koko ajan jännittää että hengittäähän se varmasti nukkuessaan jne. Mutta nythän tässä alkaakin taas ihan uudet pelot. Ja pahenee vaan teini-ikää lähestyttäessä. Oh no...

      Poista
  2. Voi karsee! :O Tuli melkein tästä tekstistä sellainen voimattomuus jalkoihin mikä mulla tulee noiden tilanteiden jälkeen aina. Jalat vaan pettää kun tajua, että ei ole enää hätää. Sitä ennen adrenaliini vie. Mutta totta, ei noilta välttyä voi vaikka miten yrittäis. Ei voi kuin toivoa, että seuraavakin tilanne on vain se läheltä piti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just se voimaton olo. Kun meinaa vain tipahtaa polvilleen tilanteen jälkeen. Ei kai näiltä kokonaan välttyä voi... huhheijaa.

      Poista
  3. Huh, voi apua mikä tilanne!! Luojan kiitos, että selvisitte tuollaisella ihmeellisellä säikähdyksellä. Voin vain kuvitella, kuinka tilanne piirtyy hidastettuna mieleen vielä pitkään. Miten näitä juttuja sitten oppisi käsittelemään, sitä en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä miten sekunnissa voi nähdä koko mahdollisen tapahtumakulun. Vieläkin puistattaa. Mutta onneksi selvittiin säikähdyksellä!

      Poista
  4. Hui, mikä tilanne! :/ Se säikähdyksen tunne välittyi jutusta hyvin ruudun toisellekin puolelle. Onneksi ei käynyt kuinkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei käynyt. Iso tuuri oli taaperolla matkassa. Tai sitten se on vaan toooooosi virtuoosi kehonhallinnassa, heh!

      Poista
  5. Hui apua, onneksi ei käynytkään mitään! Meillä poika on juuri aloittanut ryömimisen ja kauhulla jännitän koska ensimmäisen kerran kunnolla sattuu :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä se lähtee, valitettavasti. Muistan kun tuo meidän käppänä keksi kiipeilyn. Sellaisen holtittoman kiipeilyn tuoleille ja sohville, joissa tietysti piti sitten kikkailla ja pomppia. Niistä tuli myös muutama sydäri äidille aikoinaan! :)

      Poista
  6. Huh, ihan hirveitä tilanteita nämä :( Onneksi selvisitte säikähdyksellä <3
    Meillä oli taannoin vastaavanlainen säikähdystilanne ( http://ainalahellani.blogspot.fi/2014/09/synttarihumua-ja-kauhunhetkia.html ), josta ei myöskään onneksi seurannut pelästymistä pahempaa. Jäi vain se ikävä tykytys sydänalaan läheltä piti -tilanteesta. Ei pysty edes ajattelemaan, että kävisi jotain pahempaa :´( Niinhän ne sanoo, että pienet lapset, pienet murheet. Ei kai sitä muuta voi, kuin tehdä parhaansa suojellakseen näitä niin skarppina ja hyvin kuin pystyy <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eihän sitä muuta voi. Ovat kyllä säikäyttäviä (ja vähän traumatisoivia) tilanteita. Onneksi teillekään ei tapahtunut pahempaa!

      Poista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki