Kohta ne ei ole enää mun

8.1.2018

"Ajattele, ei tämäkään ole kauaa enää tällainen, kannettava." Muutaman kerran autosta kotiin päiväkodin uuvuttamaa kuopustamme k...

"Ajattele, ei tämäkään ole kauaa enää tällainen, kannettava."

Muutaman kerran autosta kotiin päiväkodin uuvuttamaa kuopustamme kantaessani olen havahtunut tuohon ajatukseen. Ei nämä ole ikuisesti sylissä kannettavia.

"Tämä on meidän viimeinen tällainen", olen surkutellut miehelleni.

Esikoisemme on jo niin iso, ettei useinkaan halua edes tulla kannetuksi, vaikka ehkä juuri ja juuri jaksaisinkin vielä.

"Syliin!" huutaa tyttäremme aina kun tulen kotiin. Esikoinen ei enää koskaan. Muuten kyllä hakeutuu viereen ja halittavaksi, muttei ole enää käsivarsille sujahtava.


Minun lapseni eivät ole enää ihan pieniä. Se iski viimeistään siinä kohtaa, kun olin ilmoittamassa esikoistamme eskariin.

Ensi keväänä viskarilaisille sanotaan päiväkodissa hyvästit ja niille annetaan ruusut. Olen katsonut seremoniaa muutaman kerran jo sivusta ja aina ajatellut, että siihen on vielä pitkä aika.

No, ei ole enää.

Haikeus ei rajoitu vain sylissä kannettavuuteen. Sen myötä alan kaivata myös vauva-aikaa. Vastasyntynyttä, hurmaavaa vauvakuplaa.

Se on tavallaan aika yksinkertaista aikaa. Kun kaiken keskiössä on vauva ja siitä huolehtiminen. Kun millään ulkopuolisilla asioilla ei ole väliä.

Päivien kulku määräytyy aamupalasta lounaaseen, päiväunista päivälliseen ja iltapalasta yöunille. Kalenteriin ei tarvita merkintöjä, kun ei vauvan tarpeet ei katso kellonaikoja tai päivämääriä. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, tapahtumien kulku on pois omista käsistä.

Silloin se elämä tietysti välillä tylsistytti. Kaipasi jotain virikkeellisempää.


Tänään halasin aamulla viisivuotiastani. Haistelin kiharoita ja koitin tunnistaa vielä sen vauvatuoksun hiuksistaan.

Kolmevuotiaan synttäriaamuna muistelin kolmea vuotta taaksepäin ja koitin kaikilla aisteillani muistaa, miltä tuntui se pikkuisen päälle 50-senttinen vauva tässä samassa kohtaa, minun syleilyssäni. Kun pienet kädet hapuilivat kasvojani ja tahattomasti potkivat jalat myötäilivät kaikkia vastasyntyneen liikkeitä.

Muistaisinpa aina sen, miltä tuntuu nostaa sängystä lämpöinen, raajojaan venyttelevä käärö. Laskea sitten sen ihan vähän hikinen takaraivo käsivarsilleni ja kävellä keittiöön napsauttamaan kahvinkeitin päälle. Katsella ulos ikkunasta ja miettiä, että kaikki on tässä ja nyt.


Ja jos siitä tähän on jo mennyt yhtäkkiä viisi vuotta, ihan noin vain, ei siinä kauaa mene, kun on mennyt toiset – ja kolmannet. Sitten ne jo ovatkin melkein aikuisia, eivätkä ollenkaan enää mun.

Muistaakohan sillon enää tämänkään vertaa siitä vauvatuoksusta? Hapuilevista käsistä ja venyttelevistä raajoista? Tai näistä viisivuotiaan kiharoista, joita juuri nuuhkuttelin?


Lue myös:
Kunpa muistaisin tästä kaiken
Tahdon takaisin vauvakuplaan

You Might Also Like

6 comments

  1. Apua! Jokohan meijänkin pitää ilmottautua eskariin, kääk! Meijän poika on ollu niin ylpee jo siitä kun hän on viskarilainen, ja pääsee "ens vuonna" eskariin. APUA, sehän on tänä vuonna jo! :O

    -Irasaniitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NIIN ON! :O Eri kaupungeissa alkaa vissiin vähän eri aikoihin ilmoittautuminen, mutta kyllä se teidänkin sieltä ainakin kohta tullee!

      Poista
  2. Juuri eilen tunsin haikeutta päiväkodin ohi kävellessäni. Lapset kasvavat niin nopeasti. Omani ovat jo ala-asteen loppusuoralla ja yläasteen alkutaipaleella ja vauvavuosista tuntuu olevan ikuisuus. Silti muistan miltä tuntui se oma pieni käärö sylissä ja se ihana vauvantuoksu. Kotona oli pakko katsella valokuvakansioista vauvakuvia ja muistella menneitä. Ja vaikka se haikealta tuntuukin niin tajusin yhtäkkiä, että niitä muistojahan minulta ei kukaan vie pois ja nyt pitää nauttia näistä suloisista nuorista neidoista, jotka ovat kasvaneet sellaisista pienistä tuhisijoista oman arvonsa tunteviksi tytöiksi.

    Marjukka

    P.S. Blogisi on mahtava ja katson aina instastoorisi, se on bueno :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, kiitos! Ihanaa, kun tykkäät!

      Oman arvonsa tuntevat tytöt best! <3

      Poista
  3. Niin... meillä vanhin on nyt opiskelemassa toisella paikkakunnalla ja häntä näkee nyt ehkä kerran kuukaudessa... keskimmäinen tulee justiinsa täysikäiseksi ja nuorin on yläasteella...
    Monta ihanaa muistoa, mutta täytyy myöntää että välillä haikeus iskee...olne sanonut jo monta vuotta että syötän teille kutistuspulveria...

    VastaaPoista

Hae