Kävimme eilen esikoisen kanssa alkuillasta hautausmaalla kävelyllä ja viemässä kynttilän isäni haudalle. Lapsi oli ensimmäistä kertaa sitten...

Kävimme eilen esikoisen kanssa alkuillasta hautausmaalla kävelyllä ja viemässä kynttilän isäni haudalle. Lapsi oli ensimmäistä kertaa sitten vauva-aikojensa mukana ja näin ensimmäistä kertaa itselleni tuli vastaan tilanne, jossa lapselle pitäisi puhua kuolemasta.

Kolmevuotias toki haluaa tietää, miksi ihmiset roudaavat kynttilöitä kivien eteen ja haahuilevat pimeillä katajakäytävillä, mutta koska itselle on niin päivänselvää, että tämmöstäkin tässä elon tiellä touhutaan, en ollut yhtään varautunut etukäteen, kuinka tämänkin tapahtuman lapselle selittäisin.

Vaikka jotakin siinä matkalla haudalle selostin, että näin muistellaan ihmisiä, jotka eivät keskuudessamme enää ole, niin jäähän se sellainen selitys aika abstraktiksi lapselle. Ajasta ikuisuuteen, ja muita kiertoilmaisuja.

Haudalla takeltelin sanoissani, että tuossa lukee minun isäni nimi ja että se on kuoll... nukk... ääh, ja sitten sopersin jotain sinne päin. Mulle ei ole vaikea puhua isäni kuolemasta, mutta en ollut yhtään valmistautunut kertomaan lapselle asiasta, enkä yhtään siinä tilanteessa, kesken lauseen, keksinyt, miten sen sujuvasti selittäisin.
(Joo, ei ole Turun hautausmaa)

Koska kun tullaan ensimmäistä kertaa ihmisen elämässä tilanteeseen, jossa se kuulee sellaisestakin pikkuasiasta kuin elämä ja kuolema, niin miten se kuuluu sille kertoa? Että se ikätasoaan sopivasti sen voisi sisäistää?

Tai tarviiko sen edes sisäistää sitä sen kummemmin? Ja onko se edes kolmevuotiaalle vielä mikään juttu? Siis sellainen, miten me aikuiset sen koemme? Jotenkin vaikeana.

Hetken mietittyäni, noin niin kuin yhteenvetona, vielä selitin, että minun isäni on jo lähtenyt täältä keskuudestamme pois, kuollut, ja näin me tässä nyt muistelemme häntä sytyttämällä kynttilän tähän haudalle. Lapsi nyökkäsi ookoot, eikä siinä sen kummempia hänen mielestään kai ollut. Ainakaan nyt tällä erää.

Kerroin vielä kynttilät sytytettyäni, että se laulu, jota me laulamme aina iltaisin, on laulu, jota minun isäni minulle aina lauloi. Kysyin, huvittaisiko esikoista laulaa se minun kanssani ja sitten me laulettiin.

En tiedä mikä kuva lapselle koko tapahtumasta jäi, mutta luulen, etten kämmännyt tätä pahasti, haha!

Mutta siis: Miten te olette lapsillenne puhuneet kuolemasta? Miten lapsenne ovat suhtautuneet siihen?

Näin pienethän eivät kai vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta, mutta ilmeisesti jossain kohtaa lapselle voi tulla kausia, jolloin pelkää omaa, vanhempiensa tai muiden läheistensä kuolemaa. Miten niissä sitten toimitaan?

Että sellaisia pyhäinpäivän aatoksia, kullai teil?

12 kommenttia

Olen lukenut, että lapsilla tapahtuu jonkinlainen muistinmenetys seitsemän ikävuoden paikkeilla. Se selittäisi sen, ettei lapset muista palj...

Olen lukenut, että lapsilla tapahtuu jonkinlainen muistinmenetys seitsemän ikävuoden paikkeilla. Se selittäisi sen, ettei lapset muista paljoakaan pikkulapsiajoistaan – vaikka pikkulapsina vielä muistavatkin lähivuosistaan jotain. Mielenkiintoinen juttu muuten, lue täältä, mutta ootaha sie silti tää asia loppuun.

Katsoin eilen snäppejä ja ilmeisesti kaikki olivat eilen Mewin keikalla. Kysyin sitten mieheltäni, että mikäs se Mew nyt taas olikaan, kun kaikki siellä ovat, ja hän vastas mulle pöyhkeästi, että no eksää ny tiedä. Sanoin, että enpä taida, mutta sanoppa joku biisi, niin saatanpa kuule tietääkin. "No en minä nyt muista mitään melodiankulkua tähän hätään", vastasi hän ja poistui nopeasti takavasemmalle.

No illalla sitten googletin sitä hemmetin Mewiä ja jostain Spotifystä sitten kuulostelin. Että kuulostaako alkuunkaan tutulta. Tämän jälkeen käytiin seuraava keskustelu. Facebookissa, totta kai, koska ihan vallan eri huoneissa oltiin.

Minä: Ollaanko me ehkä oltu 2010 tai jtn Mewin keikalla Kulttuuritalolla?
Vai kenen keikka se oli? Nopanderien* kaa?

Mies: No ei kyl olla. (miettii hetken)
AIR?

Minä: Ainii, no sama se.

Mies: Ja se ei ollu mun mielestä Kulttuuritalo.

Minä: Aiva seima.
(laittaa kuvan Kultturitalosta)

Mies: Joo ei kyllä ollu tuo!

Minä: Hahhahha! Mikä se sit oli?

Mies: Nosturi?

Minä: Ei. Ei tod. Siellä oli Raised fist.

Mies: Kaapelitehdas sitte.

Minä: No se, ehkä.
*nimi muutettu

Niin tuli sitten vaan mieleen, että tapahtuuko myös lasten saamisen jälkeen joku infantiili... ei vaan joku matuuri eli (yli)kypsyyden amnesia? Että kaikki, mitä ennen lapsia on tai ei ole tapahtunut, unohtuu ja hämärtyy, tai vähintään sekoittuu? Koska meillä ei näemmä ole käryäkään. Mistään.

Sen lisäksi, että emme tiedä nykyajan musiikista ehkä mitään, emme myöskään muista mitään, mitä olemme tai emme ole tehneet silloin, kun vielä nykyajasta ja sen musiikista jotain ehkä tiesimme?

Hetkeksi tuli sellainen olo, notta 80-vuotiaat tässänäin nyt käyvät läpi vähän jotain villejä(?) nuoruusmuistojaan. Muina mummuina, kaikenmaailman Olavi Virrat, Raised fistit ja mitä näitä vastaavia nyt on sekoittaen. Fb:ssä, koska niihän ne kaheksankymppiset just tekee...

Mutta oisko jiitä, eli järkee? Matuuri amnesia? Aktivoituu synnytyksessä? Molemmille?

Muistatteko ku oltiin nuoria? Ei mekään. (Facebookilla oli vielä hämärä muistikuva)

Mewkavaa viikonloppua, tyypit! 

2 kommenttia

Ilmeisesti joskus kannattaa lukea joku haastattelu puolisostaan. Saattaa oppia siitä jotain uutta. Esimerkiksi sen, että sen unelma olisi tu...

Ilmeisesti joskus kannattaa lukea joku haastattelu puolisostaan. Saattaa oppia siitä jotain uutta. Esimerkiksi sen, että sen unelma olisi tutustuttaa meidän lapset lappiin ja vaeltamiseen, kunhan kyllin isoiksi kasvavat. 

Sitten saattaa myös samalla oppia itsestään ja parisuhteestaan jotain uutta. Että vaikka tässä rintarinnan elellään ja toisistamme huolta pidetään, niin että toisen silmissä on jotain niin ihanan kuuloista, ettei meinaa itseään kuvauksesta tunnistaa. Tai asiatasolla kyllä, mutta ei ole ajatellut, että toinen noin korkealle sinut asettaa ja noin pakahduttavan ihanasti sinusta ajattelee. 

Hetken elin todeksi sitä sellaista kohtausta, mitä romanttisissa komedioissa ne elävät. Kun joku Hugh Grant sanoo jollekin Julia Robertsille jotain niin sairaan ihanaa, että meinaa tikahtua ja mistä itse on finniset teinivuotensa vain haaveillut.

Olen yrittänyt lukea haastattelun loppuun nyt muutaman kerran, mutta joka kerta siinä ysikohdassa menee roska silmään, enkä nää lopputekstiä. Kauneimpia juttuja mitä mulle on sanot... ei vaan haastatteluun on sanottu minusta.

Haastattelu löytyy täältä.


Mä yritän nyt lukee sen lopusta alkaen, josko saisin luettua se kokonaan. Tähän sydänhymiö.

5 kommenttia

God damn responsiivinen! Nyt on, hemmetti.  Ai mikä? No responsiivinen. Tietty. Köh, joo ei sanonut mullekaan mitään ensin, mutta siis tar...

God damn responsiivinen! Nyt on, hemmetti. 

Ai mikä? No responsiivinen. Tietty. Köh, joo ei sanonut mullekaan mitään ensin, mutta siis tarkoittaa tavallaan, että on yhtä luettavissa niin mobiililaitteella, tietokoneella kuin tabletillakin. 

Mullahan oli ihan kamalan näköinen se mobiiliversio, ja mikä pahinta, se ei toiminut kovin hyvin. Katsoin Google Analyticsistä lukemia ja se kertoi, että yli 50% lukijoista käyttää mobiililaitetta mun blogini lukemiseen. Se on silloin aika surkeaa, jos mobiilisivu on tuhnu.  

Lisäksi, jos joku vaikka jakoi mobiiliversion interwebissä, se näyttäytyi myös koneelta katsottuna mobiiliversiona, eli ihan järgyttävän rumana.

Nyt, kun sain laitettua tuon responsiivisen mallin, eli templaten, ei erillistä mobiilisivua tarvita, vaan sama sivu muuntautuu luettavaksi laitteesta huolimatta. Aikaisemmassa mobiiliversiossa ei ollut edes mitään noita sivupalkissa näkyviä widgettejä, jolloin edes arkistoon ei päässyt ilman, että vaihtoi tietokonenäkymäksi sivun. Liian hankalaa tänä päivänä, eikö?

Kuten eräs kaveri sanoi: "Sun pitää tulla nykyaikaan! Ois pitänyt tulla jo kaks ja puol vuotta sitten!" – Ja minähän vasta kaks ja puoli vuotta sitten sain tuon edellisen lookin valmiiksi... Nyyh. Tähän itkevä hymiö.


No nyt tämä uusi ulkoasu on käytössä ja nyt meidän kaikkien pitäisi vielä tottua siihen! Apua! 

Toivottavasti lookki miellyttää ja jos huomaatte jotain mikä ei toimi tai tökkii ikävästi, niin palautetta saa antaa, kiitos! Teen parhaani, ja jossen osaa itse, niin pakotan uuden it-tukeni, Renén apuun.

Mä näitä kaikkia pieniä yksityiskohtia hion tässä pikkuhiljaa koko ajan muokkailen käyttäjä- ja silmäystävällisemmäksi sitä mukaa kun jotain vielä löydän ja ehdin, mutta noin karkeasti nämä nyt ovat tässä. 

Eikä muuten toiminut ihan kamalan automaattisesti mikään minkään takana, että ihan sai laittaa kädet saveen ja (tuurilla) koodata menemään, jotta minkäkin kuvakkeen alta ihan vallan sai tapahtumaan jotain. Että HTML-koodi, my old nemesis, we meet again! 

Responsiivinen, shesponsiivinen... 

(Hyi muuten kun pelottaa julkaista tämä, koska tuo etusivulla oleva yläosan karuselli nappaa kuvan siihen. Onko mun naama sitte siinä jättimäisenä? Pitäskö se poistaa kokonaan? Naama. Höh-höh, karuselli siis. Ja kappasta. Pitääpä alkaa tallentaa kuvat isompina, ettei mee plöröksi etusivulla.)

18 kommenttia

Kaupallisessa yhteistyössä  3M Command  ja  Blogirinki Media . Arwon cansalaiset, medborgare !  Rouva Berggerströmille, tuolle wanha...

Kaupallisessa yhteistyössä 3M Command ja Blogirinki Media.


Arwon cansalaiset, medborgare

Rouva Berggerströmille, tuolle wanhalle tutullemme, on käydä tällä kertaa köpelösti! Hänen hyvä ideansa meinaa saada huonon, lähes kohtalokkaan lopputuloksen.

Mikä saa rouva Berggerstömin perumaan aikeensa ja vältytäänkö sekä omaisuus- että henkilövahingoilta

***

Hyvät naiset ja herrat, mina damer och herrar, 

Rimpula productions esittää:

Rouva Berggerström meinaa tehdä elämänsä wirheen



***

• 3M Command Outdoor Sopii ulkokäyttöön!
• Kestää sadetta, pakkasta ja lämpötilan (ja mielialan) vaihteluita.
• Helppo kiinnitys, ei reikiä pintoihin. 
• Muunneltava ja monikäyttöinen.
• Sopii erilaisiin ulkoseinäpintoihin.  
• Kiinnityksen saa irti jälkiä jättämättä.
• Katso lisää 3M Commandin sivuilta!

Waloa kaamokseenne, toverit! Nyt reippaasti patioita, kuisteja ja parvekkeita tuunaamaan, kuten meillä Berggerstömeillä on tapana sanoa.

Yhteistyössä 3M Command ja Blogirinki Media.

12 kommenttia

Me mentiin taas metsään kuulkaatte. Koska se on hyväksi ihmiselle. Keiteltiin kaakaot, pestiin termarit, pakattiin eväkset. Puettiin kerroks...

Me mentiin taas metsään kuulkaatte. Koska se on hyväksi ihmiselle. Keiteltiin kaakaot, pestiin termarit, pakattiin eväkset. Puettiin kerroksia, pyyhittiin räät ja pantiin Gore-texit jalkaan. Ideasta meni vain kaksi ja puoli tuntia, ja olimme jo pellon reunalla. 

Astuttiin ulos autosta, virittelimme kantorepun, nyimme Kånkenit selkään.

Aurinko paistoi ja oh sentään, kun on ihanaa. 

Sitten esikoinen tippui ojaan. Fiiiiuu, plumpsis hän vain köpsähti sinne. Ongimme hänet ylös (ei hätää, ei käynyt kuinkaan), eikä heppu ollut moksiskaan. Naureskeli vaan, että olipa hyvä läppä. 

Heti ojasta seuraavaksi juoksi nilkkojaan myöten lätäkköön. Ojasta allikkoon, if you'll pardon the pun. Ja nämä kaikki, ennen kuin ehdimme edes varsinaiseen metsään. Mut ehkei kaikille vaan sovi metsä? Tai edes sen reuna.

Muina sisseinä kuitenkin uskaltauduttiin silti patikoimaan. Kun ei kerta vaatteetkaan kastuneet – kiitos sen Gore-texin. Ja olihan siellä sitten taas ihanaa.


Kaunis syksy ja mikä lehtien väriloisto! Ihan oikeasti oli sellainen olo, että olisi ollut jossain lapissa. Siinä niin, kun pitkospuita pitkin köpsyttelimme. 

Täytyy muuten sanoa, että on toi kolmevee aikamoinen eräjorma. Alun hankaluuksista huolimatta käveli yli kaksi kilsaa! Kaksi kilsaa! Minust aika reipas. Pikkupikkuruisilla jaloillaan ähelsi hankalassa maastossa siellä niin.  

Että jos jotain tästä pitäisi oppia, niin ei kannata luovuttaa. Ei, kun on metsästä kyse. Sinneniin vaan vaikka väkisin. Koska se ON ihmiselle hyväksi. Ja sopii kyllä kaikille. 

Älkää silti putoilko ojaan. Tai jos putoatte, muistakaa Gore-texit. 

Mukavaa sunnuntaita!

Saatiin eilen kutsu No home without you -Kaisan kotiin. Mukaan tuli myös Belle Baien nelihenkinen porukka. Syötiin vähän Kaisan loihtimaa...

Saatiin eilen kutsu No home without you -Kaisan kotiin. Mukaan tuli myös Belle Baien nelihenkinen porukka. Syötiin vähän Kaisan loihtimaa ihanaa iltapalaa ja mietittiin mistä kaikki tuntevat toisensa. Oulusta vissiin. Kaisalla oli aivan ihana koti, ja nyt paino sanalla oli

Talossa oli aikuisten lisäksi yksi viisivuotias, kaksi kolmeveetä ja kaksi vauvaa. Kaisa snäppäsi juuri ennen tuloamme, että kohta alkaa härdelli, mutta ei tainnut Kaisa ihan arvata, kuinka härdelli. Henkilövahingoilta juuri ja juuri vältyttiin, mutta astiasto, sohva ja pöytä saivat kivasti osansa.


En nyt lähde erittelemään, kenen lapsi sai mitäkin aikaan, mutta ihan sillee ilta lukuina oli:

1 kaatunut sohvapöytä – kulhoineen, karkkeineen, totta kai!
1 juomalasi sirpaleina
1 toisen kerran kaatunut sohvapöytä  

Tässä kohtaa emäntä sanoi, että no ei kuitenkaan kauheen paljon oo mitään tuhoutunut, mutta sepä ei muistanut, että oli myös:

1 kaatunut kahvi valkoiselle sohvalle

ja kohta sitten perään:

1 kahvikuppi säpäleinä lattialla. 

Aika rennosti tuoreet vanhemmat ottivat kuitenkin tämän kaiken. Arvostettavan rennosti! Selkeesti vanhempimatskua. Lupasivat kutsua meidät kaksi perhettä vielä uudelleenkin kylään – aika rohkeeta! 

Kaisan perhe yritti kyllä ottaa omiin lukuihinsa sen, että koti ei ole vielä ihan child proof ja aivot eivät vielä ole lapsialertissa, mutta mitä niihin tulee, niin lupailin, että kyyyyyllä ne sieltä vielä kehittyvät. Näin mukavan kokemuksen kautta viimeistään, haha!

Voitais muuten alkaa myymään sellaista Koti lapsiturvalliseksi -pakettia uusille vanhemmille! Tilaatte vaan meidät kylään ja johan meidän kolmeveet, yksi viisvee ja vauva tarkastaisivat kotisi lapsikestävyyden! Hinta vaikka 599! Eli just sen, mitä ehkä tuhottiin Kaisalla. 

Kiitos ja anteeksi on klisee sanonta, mutta se sopi tämän vierailun päätteeksi. 

Kuvat kaapattu Kaisan Snäpistä @kaisanchat.
4 kommenttia

Sitä jotenkin kuvittelee, että pelkkä tahtotila riittäisi mahdollistamaan kaiken. Että jos ei jaksa ... ehdi varata lentoja, tilata vauvalle...

Sitä jotenkin kuvittelee, että pelkkä tahtotila riittäisi mahdollistamaan kaiken. Että jos ei jaksa... ehdi varata lentoja, tilata vauvalle passia ja etsiä sopivaa hotellia, saati kohdetta ajoissa, niin matkoille lähteminen käy silti ihan tuostanuinvaan, sitten kun jaksaa... ehtii.

Me aloitettiin ajatustyö Nizzasta. Sitten mietittiin Pariisia tai jotain Barcelonaa. Alkujaan suunniteltiin Fuertelle lähtöä, mutta järgyttävän kalliit lentolippujen hinnat himmasivat sen kohteen sivuun. Köpis ja Praha olivat taas siinä perus huvittais mennä muttei saada koskaan ikinä ehkä aikaiseksi -tutkailussa, eikä taas saatukaan. 

Vielä sunnuntaina etsittiin laivamatkoja ja hotellihuoneita Tukholmaan, sillä olisi se sentään ulkomailla. Kävi kuitenkin nyt niin, että Tukholma oli täynnä. Joo-o, jumankauta. Ei mahtunut hotelleihin. Junibacken vaikuttaisi olevan myös huvittais mennä muttei saada koskaan ikinä ehkä aikaiseksi -listalla, sillä sinne on nyt kolme vuotta jo yritetty mennä.

Jonnekin oli silti päästävä, mutta yksi tyypeistä passittomana ja sen saamattomat porukat soivat aika rajatut mahdollisuudet. Mihin siis suunnattiin?


No Helsinkiin! TAAS!

Kuka tarvii Nizzaa, Pariisia tai Tukholmaa, kun meillä on jo Helsinki? On maailmanpyörää, on vanhaa kaunista miljöötä upeine rakennuksineen, on kirkot poikineen, ja on sekä metroa että raitiovaunua. Ihan suurkaupungin meininki.

Raitiovaunusta puheen ollen. Ette ikinä arvaa, kuka on suuresti vaikuttunut niistä? Jep, aviomies. Hahahaa, no eikai – esikoinen tietysti.

Aamulla, siinä seitsemän jälkeen, kun esikoinen pomppasi pystyyn, ensimmäinen ehdotus ennen kuin muu porukka oli saanut edes silmiään kunnolla auki, oli: "mennään, mennään!". Kun kysyin, että mihin se käppänä nyt heti tahtoo mennä, vastaus oli määrätietoinen: "piip-piip!" 

Piip-piiphän on yleisnimitys junahtaville kulkupeleille, ja nyt, eilisestä spora-ajelusta innostuneena, joka päivän Helsinki-ohjelma voisi kolmevuotiaan mielestä olla raitiovaunussa köröttely. Kauhia suostuttelu, että saatiin pätkä pois kyydistä oikealla pysäkillä. Olisi mielestään voinut mummujen seuramiehenä ajella vaikka auringonlaskuun.


Että eipä se taas kummempia vaadi, että lomamoodeihin pääsee. Hotelli, vieras kaupunki ja eksoottiset kulkupelit. Ainoa, mitä taas kaipaa, on, että saisi jutella jotain eri kieltä edes vähän. Olisi enempi sellainen turistiolo. 

PAITSI että kävin mää eilen Svenska Teaternissa! Ja ihan yksin vielä! Melkein ku olis ollut Tukholmassa. Olinkin siellä sitten ihan et jag heter mamma, mutta silti mokomat kysyivät, että tarviinko lukulaitteen esitystä varten. Vastasin heti nohevasti, että juu en tod. tarvitse. Minä, lukulaitteen, pöh.

Esityksen jälkeen kysyin kumminkin kaveriltani, joka Mamma miasssa Ritaa eilen esitti, että viittiskö se sittenkin vielä kertoa, että selviskö se sen Sofien isä siinä lopussa... ja mä näin tän esityksen kuitenkin jo toistamiseen... kröhöm. Että olisin ehkä tarvinnutkin. Lukulaitteen. Ihan molemmilla kerroilla.

2 kommenttia

Vanhempana kokee sellaisia erityisiä onnen ja ylpeyden hetkiä lastensa taidoista, kehittymisistä ja saavutuksista. Ensimmäiset hymyt ja naur...

Vanhempana kokee sellaisia erityisiä onnen ja ylpeyden hetkiä lastensa taidoista, kehittymisistä ja saavutuksista. Ensimmäiset hymyt ja naurut, ensimmäiset kiinteät ruoat, ensimmäiset askeleet, ensimmäinen koulupäivä ja ensimmäinen todistus, noin muutamia mainitakseni.

Sitten on yksi maailman siisteimmistä jutuista: vauvan ensimmäiset sanat. 

Se on selvä murroskohta ja siitä alkaa kehitys aivan uudenlaiseen, kaksisuuntaiseen kommunikointiin, jossa kaikki osapuolet voivat ilmaista itseään puheen avulla.

Aloittelija saattaa usein kuvitella, että vauvan ensimmäiset sanat olisivat jotkut äiti tai isi (lol!), mutta kuten niin monet vanhemmat ovat jo saaneet todistaa, ensimmäiset sanat ovat melko varmasti "lamppu" tai joku "kissa". Sillä nehän niitä tärkeimpiä vauvan elämässä just ovat.

No meidänkin vauva päästeli vastikään ensimmäisen sanansa. Aikaisemmin kuvittelin kuulleeni "äiti", tai siis jonkin sen suuntaisen, kuten äittä, mutta se taisi olla vaan joku omassa päässäni muodostunut kuulema.


Niin mikä se ensimmäinen sana sitten oli?! 

No KAKKA! Tietysti! Hurraa!

Ja uskokaa tai älkää, niin tosi usein kun pikkumuija sitä hokee, se tekee myös kakkan. Että sillai ois niinku ihan tahallaan lausuttu. Voi tietty olla, että kun hokee koko ajan kakkaa, niin joihinkin niistä kerroista myös osuu se sen teko. Tai sitten se vaan kakkaa tosi usein. 

Mutta ei sen niin väliä. Pääasia, että pieruhuumori on verissä. Niin meijän tyttö! <3 


Video, jonka Mamma rimpuilee -blogi (@mammarimpuilee) julkaisi

Sillai kai! <3

Seuraa rimpuiluja myös Snapchatissa (->mammarimpuilee), Instagramissa ja Facebookissa!

4 kommenttia

Esikoinen on taas innostunut  valokuvaamisesta. Kuvaa kaiken mielenkiintoisen ja sommittelee tarkkaan, ennen kuin painaa liipaisinta.  Tar...

Esikoinen on taas innostunut valokuvaamisesta. Kuvaa kaiken mielenkiintoisen ja sommittelee tarkkaan, ennen kuin painaa liipaisinta. 

Tarkasta asettelusta ja vahvasta näkemyksestä huolimatta kuvat silti näyttävät joskus tältä:


Ei ole helppoa pikkuisin sormin käsitellä sitä liukasta kameraa, hei.

Pieni taskupokkari on kulkenut kaikkialla mukana ja salamavalot ovat räpsyneet niin autossa, pihalla, kotona kuin kylässäkin, kun metriviitonen paparazzi on ikuistanut elämäämme. 

Olen muuten lukenut sellaisista kuvapalveluista, joissa voi tilata kotiinsa ammattivalokuvaajan tekemään dokumentaarisen valokuvauksen päivästäsi. Kaipaiskohan joku tollasta miniversiota myös töihin? Tosi kätevän kokoinen ja sillai just huomaamaton ja kaikkee.

Koira kahvilassa:

Tänään aamukävelyllä ehdotimme isi-ihmisen kanssa, josko esikoinen viitsisi ottaa harvinaislaatuisen yhteiskuvan meistä. Ajateltiin, että vähänkö söpöä, että meillä olisi sitten hänen ottamansa yhteiskuva meistä, aww!

No esikoinen vastasi tietty, että ei. 

"Ei-ei!" kun pyysimme maestroa ikuistamaan vanhempansa. Ei auttanut, vaikka lupasin näkyvyyttä hänen työlleen.

Mutta hätä keinot keksii...


Lahjottiin pullalla. 

6 kommenttia

Minusta aikuisuudessa eniten hanurista on ehkä se, että pitää tehdä itse päätöksiä. Yleensä kyllä tykkään päättää kaikesta, mutta ne on just...

Minusta aikuisuudessa eniten hanurista on ehkä se, että pitää tehdä itse päätöksiä. Yleensä kyllä tykkään päättää kaikesta, mutta ne on just sellasia minkälaiset verhot laitetaan tai jotain muuta tosi isoa ja vakavaa. Sitten eteen tulee jotain koko elämän mullistavia päätöksiä, jotka on toki ihan kivoja asioita – ei siis mitään kamalia – mutta aika isoja. Sellaisia, joita ei voi vaan fiilispohjalta tehdä.

No tässä on jo perheenä otettu yksi valtavan suuri askel uuteen ja tuntemattomaan, kun mies irtisanoutui vasta päivätöistään ja aloittaa täyspäiväisenä yrittäjänä (jee!). Se tuntuu hurjan siistiltä jutulta, mutta olihan se iso päätös, ja puskee meidät aivan uuteen tilanteeseen.


Nyt heti perään – asioiden kun on tapana tulla rykelmissä – ihastuimme yhteen omakotitaloon. Se on pitkästä aikaa sellainen, jonka pelkistä kuvista tuli jo olo, että tuo se voisi olla. Kävin eilen katsomassa taloa yksin ja se oli juuri kuin kuvissa. Ei yllättänyt, mutta näin saman potentiaalin, mikä sai menemään alunperin paikan päälle. Tänään kävimme koko perheenä katsomassa vielä taloa.

Kun esikoinen löysi pihalta pallon ja alkoi potkia sitä onnesta soikeana, tunteet tekivät jo mielessäni kauppaa talosta. Aah, oma piha, oma rauha. Kun taas luki monta sivua kapillaari-ilmiöistä, alipaineista, salaojista, patolevytyksistä ja kaikista vaikean kuuloisista asioista, joista meillä ei ole pienintä hajuakaan, koko omakotitaloasumisinto laantui ja keskusta-asuminen ja yhtiön turva kuulostivatkin taas ihan kivoilta. 

Pelottaa niin hemmetisti, katsokaas. Kaikki. Että jos me ostamme tämän, olemmeko lirissä kohta jonkun kosteusvaurion ja homeen kanssa. Tai jotain muuta yhtä ahdistavan pelottavaa.


Yhtiömuotoisessa asumisessa ihaninta on juuri se, että iso joukko ihmisiä jakaa vastuun. Itse huolettomasti asustelee vaan ja makselee siitä, että joku muu tekee vaikeita päätöksiä puolestasi. Hoitaa vuotavat putket ja kattojen... ööh, maalaukset? Ihanan huoletonta ja helppoa. 

Samalla kuitenkin sitoutuu elämään rintarinnan muiden ihmisten kanssa, eikä voi päättää itse kaikesta. Tänään tuli postiluukusta lappu, että panemme nimenne postilaatikkoon – onko se tämä, vaikka minä nimenomaan en halua nimeäni postilaatikkoon. No se on ehkä tyhmin murhe ikinä, mutta tiedättehän. 

Lisäksi olen ihan helvetin kyllästynyt, että kuulen kotiini ääniä, jotka eivät kotiini kuuluisi. Joudun heräämään omilta uniltani hyssyttelemään koiria, etteivät haukkuisi niille äänille ja herättäisi lapsia. Noin niinku lähes yhtä turhana esimerkkinä. Mutta kun pinna tulee täyteen jostain häiriöstä, niin sitten se tulee. Ei jaksa enää yhtään, ärsyyntyminen on kroonista, tiedättekö? Tahdon rauhaa ja hiljaisuutta. Omieni kanssa möllötystä.


Mutta sitten se hankala puoli siinä rauhassa. Kun ei me osata ajatella mitään omakotitaloasumiseen liittyviä juttuja. Ollaan ihan turisteja. Miksei meillä voisi olla jotain rakennusinsinööri-isää (no ei sentään yhteistä!) naapurissa, joka tulisi joka kevät kertomaan, että nyt tuo katto pitää laittaa ja sadevesirännit tyhjätä, ja mielellään myös tekisi meille sen kaiken. Miehen eno kyllä osaisi jeesiä tietotaitonsa puolesta, ja sille jo soitettiinkin, mutta se asuu Oulussa, eikä sitä vissiin voi ihan kokoaikaisesti adoptoida meille avuksi? 

Liian vaikeaa. Kaikki. Haluan sen oman, ilman yskiviä seinänaapureita ja käytävässä kolisuttelevia siivojia, mutta en niitä vastuita, mitä rauhan saavuttaminen vaatii. Että oikeastaan enää ei edes olla sen kysymyksen edessä, että haluammeko tämän kyseisen talon, vaan haluammeko omaa taloa yleensäkään? 

Dear Eki, MIKSEN VAAN VOI SYÖDÄ KAKKUA JA SÄÄSTÄÄ SITÄ? 


(Kuvat ovat siirolapuutarhasta. Se olisi ehkä sopiva meille. Ytimessä, mutta vähän omaa pihaa. Saahan sinne rakentaa viisi huonetta ja keittiön?)

19 kommenttia

Jengi tekee tosi usein niitä minun päiväni -postauksia. Mä ajattelin nyt jakaa minun yöni . Koska se oli niin sairaan kiva ja teitä kiinnost...

Jengi tekee tosi usein niitä minun päiväni -postauksia. Mä ajattelin nyt jakaa minun yöni. Koska se oli niin sairaan kiva ja teitä kiinnostaa ihan simona.

Mies oli matkoilla ja oltiin tuossa ihan keskenämme lasten kanssa. Ajattelin, että nukutanpa molemmat mun kanssa samaan huoneeseen, että saadaan täten kaikki paremmat unet. Ei sitten tarvii minunkaan pomppia kahden huoneen väliä, jos vaikka esikoinen sattuu heräämään keskellä yötä. Kahden tuhisevan papanan vieressä leppoisasti nukkuen sittenniin vaan.

Nooh...

21:00 Molemmat lapset nukahtavat.

21:30 Hipsin huoneesta pois ja leikin hetken omaa-aikaa. Pitäisi blogata.

22:22 Huomaan edelleen tuijottavani tyhjää tietokoneen ruutua. Välillä surffailen Facebookissa ja välillä vilkuilen telkkaria. Ei mitään käryä mitä tv:stä tulee.

22:48 Päästän koirat käymään iltapissillä ja menen sänkyyn. En sitten blogannut, mutta jos vähän aikaa katsois Netflixiä. Aina hyvä idea nukkumisen sijaan.

23:34 Olen juuri saanut unen päästä kiinni ja herään vauvan pieneen, puoliuniseen öninään. Silitän vauvaa ja hän jatkaa uniaan heti. Niin myös minä.

00:42 Esikoisen raskas alumiininen, täysinäinen vesipullo tipahtaa lattialle. Säikähdän ihan vidysti kolinaa. Kukaan muu ei herää (onneksi!) kuin minä. Paitsi ehkä naapuri.

01:23 Esikoinen putoaa sängystä (!!). Säikähdän taas ihan vidysti – tosi, tosi vidysti. Kaide antoi periksi ja esikoinen löytyy lattialta. Taaskaan ei kukaan muu kuin minä herää. Esikoinen itkee vähän, unissaan.*

02:40 Vauva önisee taas puoliunisena. Silittelyä, nukahtaa taas.

03:47 Herään ihan vain omaksi ilokseni. Se on niin hauskaa.

04:52 Vauva herää ja otan hänet tissille.

05:00 Esikoinen näkee kai painajaisia, ja puhuu ja vaikeroi unissaan loppuaamun.

05:00-07:49 Torkahtelen, silittelen, paijailen, rauhoittelen, tissittelen, torkahtelen, silittelen.

08:00 Kaikki heräävät ja virkeä päivä voi alkaa! Hurraa!


Että ihan kivasti se sitten meni. Nukuttiin kaikki tooosi hyvin. Tai ainakin 2/3 nukkui.

Mut hei, just another day at the office. Hashtag bestjobever.


*Tyyppi ei edes muistanut putomamistaan aamulla. Hän on niin letkeä ukko <3

16 kommenttia

Oletteko kuulleet sellaisesta termistä kuin hyggeily? Törmäsin tänään Facebook-feedissäni sellaiseen vuoden takaiseen Me naiset -juttuun ...


Oletteko kuulleet sellaisesta termistä kuin hyggeily? Törmäsin tänään Facebook-feedissäni sellaiseen vuoden takaiseen Me naiset -juttuun, jossa kerrottiin, kuinka tanskalaiset ovat osanneet jo vuosisatojen ajan ottaa ilon irti pimeästä vuodenajasta. Että ei haittaa koleus ja synkkyys, koska sen voi käyttää hyödyksi, hyggeilemällä.

Eli kynttilöitä, takkatulta, ystäviä, punkkua, hyvää ruokaa, nautinnollisia herkkuhetkiä, käpertymistä sohvan kulmaan viltin alle ja muuta semmosta tosi ihkua.

"Sytytä paljon kynttilöitä eri puolille asuntoasi ja nautiskele niiden pehmeästä valosta. -- Kerää ympärillesi talon pehmeimmät tyynyt ja lämpimin viltti. Käperry sitten kultasi kainaloon tai ihanaan sohvannurkkaan katsomaan lempisarjaasi viinilasi tai kaakaomuki kädessä", sanottiin. 

No minähän kuulkaa sytytin. Käperryin. Otin kaakaomukin ja olin ihan, et let's hyggeillään, beibet. 

Vaan tiedättekö mitä? Tanskalaisilla ei ehkä ole koiria tai lapsia? Ollenkaan?

Koska kun minä otan viltin, sen alle pyrkii välittömästi kaksi koiraa. Kävelevät päälle ja puskevat kuonolla viltin ryttyyn. Kohnaavat niin kauan, että löytävät hyvän asennon, kunnes kuulevat jonkun rapinan jossain talon nurkassa ja kilpaa juoksevat naamani yli haukkumaan ovelle.

Kun minä sytytän kynttilän, sen puhaltaa joku synttärikakun kynttilöistä vaikuttunut kolmevuotias. Ei usko, kun kerrotaan, että kakkukynttilät ovat erikseen ja näitä puhaltelemalla ei saa toivoa.

Kun minä otan kaakaokupin, sen juo se sama kolmevuotias sillä aikaa kun minä käyn vessassa. Lempisarjaa on ihan turha yrittää edes panna päälle, koska Robinin Boom Kah on kuulemma parempi.

Ja kun minä käperryn kultani kainaloon, joku seisomaan opetteleva kaatuu, KOSKA KUKAAN EI OLLUT AUTTAMASSA, KOSKA SE OLI KÄPERTYNYT SOHVANNURKKAAN.

Että terkkuja vaan Tanskaan. Hyggeilkää keskenänne.

9 kommenttia

Minä, jouluihmisten jouluihminen lämpesin juuri äskön ajatukselle joulu karussa .  Että niinku karattaisiin pois, eikä tehtäisi mitään its...

Minä, jouluihmisten jouluihminen lämpesin juuri äskön ajatukselle joulu karussa

Että niinku karattaisiin pois, eikä tehtäisi mitään itse, MUAHAHAHAAAHAHAHAHAAAAAAA!

Ei pipareita, ei laatikoita, ei rosolleja, ei mitään. Mentäisiin jonkun muun tekemään joulupöytään ja korkeintaan itse keiteltäisiin lapsille iltapuurot. Maksettaisiin jollekin taholle siitä, että saataisiin vaan olla ja lomailla.

Viime vuonna omasta vapaasta tahdostani – ei marttyyrivivahdetta tässä – väänsin viimeisilläni raskaana jouluhommat meillä. Koristelin kuusen, ripustelin mistelinoksat (en) ja väänsin joulupavlovat. Ja kuten jokaisena aikaisempana vuonna, tahdoin tehdä sen kaiken. Itse.

Nyt kuitenkin yhtäkkiä ajatus täydestä tekemättömyydestä ja hyppysisssäni olleista joululangoista irtipäästäminen tuntui ehkä parhaimmalta idealta ikinä. Rakastan joulua, mutta voishan sitä ekaa kertaa sitten lapsuuden(?) höllätä ja kokeilla jotain muuta. 

Tiedän jo nyt, että se jouluruoka, mitä jossain missä ikinä tullaankaan nauttimaan, ei luultavasti vastaa meidän perinteitä jouluruoan suhteen, mutta nyt ekaa kertaa olen valmis antamaan sille periksi. Ajatuskin siitä, ettei tarvitse pakata kuin itsensä ja perheensä autoon ja matkata jonnekin valmiiseen pöytään, on rauhoittava ja ihana. Maailma, olen valmis kokeilemaan erilaista joulua! Pysäyttäkää painokoneet!


Ai mihin me sitten mennään? No emminä vielä tiedä. Just etsitään jotain kivaa vaihtoehtoa. Ei sentään olla niin villejä, että johonkin Thaimaahan. Mökki luultavasti ja lunta(!), kiitos. Laskettelukeskus, ehkä. Ja se joku täyshoito siinä. Nam. 

Saa vinkata, jos olette jonkun kohteen hyväksi havainneet! 

10 kommenttia

Esittelin juuri miehelleni tuoreita vaateostoksiani. Vastaan tuli yksi mekko, joka teoriassa oli ihan kiva, mutta vähän vielä emmin sen kohd...

Esittelin juuri miehelleni tuoreita vaateostoksiani. Vastaan tuli yksi mekko, joka teoriassa oli ihan kiva, mutta vähän vielä emmin sen kohdalla nyt kotona sovittaessa. Että onkohan se ny hyvä, näyttääkö mun maha isolta (näyttää) ja tuleeko mun jenkkakahvat pahasti esille siinä (tulee). Yleensäkin, että onko tää kuosi nyt ihan vitsi (on). 

Ja tiedättekö, mikä ei varsinaisesti auta sovittamisempimisissä? Mies, joka on sulopuheinen kuin Sipilä suorassa lähetyksessä. 

"Kato, eiks tää oo ihan kiva kuosi?"

"Joo, on! Tommonen riikinkukko."

"Täh?!"

"Nii, tai niinku kana."

"Kana?!"

"Nii riikinkana"

"Mitääh?"

"Ku kukot on miehiä"

"Mmmitä?"

"Joo, heippa!" (astuu ulko-ovesta ulos.)


Että note to self: älä enää kysy miehen mielipidettä. Ja pakota se takaisin biologian tunnille. Johonkin ala-asteelle. 

Riikinkana... voi perkele.


9 kommenttia

Ehkä se on tämä luonnon väriloisto, ehkä se on viilenneet aamut ja pimenevät illat, tai ehkä se on vaan joku nuori (hah!) kapinallinen minus...

Ehkä se on tämä luonnon väriloisto, ehkä se on viilenneet aamut ja pimenevät illat, tai ehkä se on vaan joku nuori (hah!) kapinallinen minussa, joka päättää – vissiin just aina syksyisin – että nyt muutosta, jumankauta! Oli mikä oli, nyt on tukka saanut uuden värin ja tällä kertaa tumman! Niinku ruskean! Oho! 

Eilen kampaajan penkkiin istuessani ilmoitin, että nyt mennään niin tummalla kuin tohditaan, koska se mun mielessä on pyörinyt jo kauan. En vaan ole uskaltanut aiemmin, mutta nyt sitten. Antaa mennä vaan, ja ei ei, ei mitään välitiloja nyt, vaan kerralla nyt vaan ruskeaksi. 

Ja simmonen siitä nyt tuli.

TA-DAAA!


Mulla on viimeksi ollut tummat hiukset silloin kun miehen kanssa tavattiin, eli joskus 1800-luvulla. Siitä asti eri vaalean sävyjä kymmenisen vuotta, kunnes viime syksynä, tasan vuosi sitten, olin hetken oranssipää. Ihan sillai kreisinä vaan. Aika pian palasin takaisin omaan tuttuun turvalliseen blondiini, mutta mitään en kadu! Haha!

Tänään mulle iski tossa kesken kuvaamisen "yhyy, mä näytän ihan noita-akalta" -vaihe (kuva alla) ja yhdessä kuvassa näytin myös aivan Ozzy Osbournelta. Mutta kuten eilen tuolla kampaajalla juteltiin, nuoruuden apua-en-voi-astua-ulos-ovesta -panikoinnit on jo niin takana, että paskaaks tässä. Tällä mennään, kunnes ei enää mennä ja sit tehdään jotain muuta. 


Mutta oikeesti tykkään ite tästä nyt tosi paljon! Peilin eteen tulee pysähdyttyä vielä ihmettelemään, että kuka toi tumma muija on, mutta ihan hyvällä! Oon jotenkin ihan eri tyyppi, enkö?

Ja todellisuudessahan se näyttää jatkossa tältä, koska hei: minä tukka auki? – Ei kauheen usein.


Brown is the new blonde, eh?

22 kommenttia

Jos yhden aamupäivän aikana... a) kaatuu täysi vesilasi pöydälle b) kaatuu kuumat kahvit syliin c) kaatuu* ämpärillinen hiekkalaatikkohi...

Jos yhden aamupäivän aikana...

a) kaatuu täysi vesilasi pöydälle
b) kaatuu kuumat kahvit syliin
c) kaatuu* ämpärillinen hiekkalaatikkohiekkaa vaunuihin vauvan päälle
d) ajaa vaunuilla koiranpaskaan jo kolmannen kerran tällä viikolla

...miehen kysyessä, tuoko se tullessaan palat kakkua kahvin kanssa vai ihan koko kakun jostain**, vastaus voi olla yhtään empimättä "KOKO KAKKU(!!!), kiitos".

No tämä oli sunnuntaina ja mulla on edelleen sitä koko kakkua. Se olikin vaatimattomasti joku kahdeksankerroksinen nakukakku. Oon syöny tosi-tosi reippaana tyttönä sitä, eikä siitä oo vieläkään mennyt puoliakaan. Eikä oo ees pariin päivään ketuttanut yhtään***, joten mitään lisäkertoimia ei olla saatu kakkuhimolle. Oi voi.

Niin että koko kakku – uhka vai mahdollisuus?****


*Esikoinen kaataa.
**Promokuvauskeikalta, aiheena häät. Fiksumpi ois tajunnut, että aika tuhti kakku voi olla.
***No vähän.
****Panin ton peruskliseen tohon, kun en keksinyt mitään punaista lankaa tähän.

Koristelu tässä kuvassa on ihan omaa käsialaani. Koristeet oli otettu pakatessa pois. Oikeasti koristelut olivat luultavasti jotain aivan muuta. Tai sit just noin upeesti. Voin antaa myös koristelutunteja niitä haluaville. Tää on mun CV.

2 kommenttia

Tiedättehän ne mainostuubihuivit, joita saa kaikkialta? Meiltä löytyy ainakin SPR:n, Hesen, Lindorffin, Maraboun ja Polarin. Ne ovat 2010...


Tiedättehän ne mainostuubihuivit, joita saa kaikkialta? Meiltä löytyy ainakin SPR:n, Hesen, Lindorffin, Maraboun ja Polarin. Ne ovat 2010-luvun nimikoitu mainoskynä, eikä niiltä vain voi välttyä. Ja kukapa haluaisikaan – ovathan ne nerokkainta sitten huuhdeltavan vessapaperirullan!

No niissähän tulee aina mukana ohje, jossa havainnollistetaan millä kaikin upein tavoin kyseistä huivia voi käyttää. "Pirate cap", "Pound cap", "Eared cap", noin erinomaisina esimerkkeinä. Tosi kekseliästä, hei, ja vain yhdestä putkilon mallisesta kankaanpalasta – nerokasta, sanon!

Mutta miksi jättää huivi-innovointia siihen?

Tässä muutama kekseliäs, kätevä ja käytännöllinen lisätapa käyttää mainostuubihuivia – joita sinunkin nurkat varmasti pullistelevat!

"Pankkiryöstäjä-cap"

Lähes näkymättömäksi tekevä "Paparazzeja pakoon -cap"

"Towerin vartija -cap"

"Paavi-cap"

"Anonyymi-cap"

"Helikopterin laskeutumisalusta -cap"

Ja bonuksena:

"Pikkukoiran iltapuku -cap"


– Jokaiselle jotain, sanoi koira kun tuubihuivia päälleen puki!

Mukavaa, että voimme olla taas avuksi.  Ja ihan free of charge! Only for you my friend.

9 kommenttia

On se kuulkaa kumma, että ensin se kaipaa monta kuukautta vähän hömpöttelemään ja sitten vihdoin, aika hyvällä syyllä sinne hömpötte...


On se kuulkaa kumma, että ensin se kaipaa monta kuukautta vähän hömpöttelemään ja sitten vihdoin, aika hyvällä syyllä sinne hömpöttelemään päästyään, se kesken hömpöttelyn vähän ahistuu siitä sen hömpöttelystä. Lähtee siitä nukkumaan ja yrittää olla ihan että ei ois koskaan hömpötellytkään. Tiäkste sen? 

Että vaikka kuinka on käynyt mielessään läpi, että hei mutsi tää on ihan ookoo, niin silti se on jotenkin vähän, että ai onko muka? 

Ja vaikka sillä oli ihan sikakivaa kaikkien upeiden, siis UPEIDEN kanssamutsien kanssa, niin silti, siis jumankauta silti se on vähän, et saaks näin nyt muka tehdä? Olla skumppalasi (ja seljankukkadrinkki, hah) kourassa ja olla ihan et korkkikset vaan kolisee ja ääni on käheenä nauramisesta. Ei se mitään palkintoakaan voittanut, mutta ei sen ollut väliä! Kaikki muu siinä tapahtuman ympärillä oli niin siistiä!

Emmää tajua. Kaikki oli kaikilla hyvin sillä aikaa kun olin pois, enkä silti meinannut saada nukuttua edes yöllä kunnolla, kun ahisti, että minun ei ois pitänyt mihinkään ehkä kuitenkaan mennä ja voi voi. Vaikka iltaa oli hartaudella odotettu ja valmisteltu.

Aika ankaraa, mutta samanmoista ajatuskulkua on tavattu ennenkin täällänäin, omassa pikku päässäni. Ja kaikki oli kuten joskus tuolloinkin, kun viimeksi täällä näitä fiiliksiä availin, että ei se äitiys vapaaillasta huolimatta ollut minusta eksynyt. Biiiig surprise. 

Mutta että tiäkste sen? Fiiliksen?

No, se on semmosta. 

Eilisestä vielä, että hienot awardit, ihana ruoka, näyttävät ilotulitukset ja hei Ricky-Tick Big Bandkin siellä! Ja mikä tärkeintä, ne ihmiset. Oli niin mielettömiä henkilöitä nyt kyllä läsnä, että huhhuh. 

Monet olen tuntenut vain blogien kautta ja nyt kun näki samat tyypit (toiset vasta ekaa kertaa) livenä, ainakin oma ihastukseni näihin ihmisiin vain syveni. En sitten tiedä, kävikö niille samoin mua kohtaan, vai ihan päinvastoin, mutta anyway, hahah! Mä todella olen kaivannut tuollaista äitiyden vertaistukea ja sitä hurttia huumoria, mitä tossa jengissä oli, ja aivan niin sieluni kyllyydestä nautin seurasta!

Jossain porukoissa kuulemma tuollaiset juhlat voivat olla vähän jäykistelyä, mutta tossa seurueessa jäykisteli vain se joku viskitilkka siellä lasissa, mitä ilmeisesti siinä seljankukkadrinkissä oli. Jos muuten pitäis antaa joku tulevaisuuden drinkkitrendivinkki, niin sanoisin, että perhebloggaajapiireissä se ois toi seljankukka! Terveellistäkin on... kai... tavallaan. 

Että joo, tyylilleni ominaisesti lopetan tämän sekavan aivovuodon nyt tähän ja meen halaamaan noita ihania kakkapeppujani! Ihanaa viikonlopun jatkoa!

9 kommenttia

Hae