Noniin. Siellä oltiin. Oli kivaa. Tunnelma oli lämminhenkinen ja hyvä.

Minusta oli kiva tavata Marjo Niittyviita, koska itse edustan, varsinkin tämän blogini perusteella, ehkä aika eri äitityyppiä, kuin taas se Marjosta annettu julkisuuskuva, eli Super-Marjo. Marjo oli tosi symppis, kiva tyyppi ja myös huumorintajuinen. Onneksi.

Itsehän katsokaas loistin taas ihan tyylilleni ominaisesti. Kun Marjo kertoi takahuoneessa väsymyskertomustaan kaikkine hampaiden lähtemisiin ja laihtumisineen, pyrskähdin yhtäkkiä nauruun kesken kertomuksen. En siis tietystikään Marjon väsymysjutulle, jossa ei tietystikään ollut mitään naurettavaa, vaan veljeni urpolle tekstarille, jonka satuin juuri vilkaisemaan kesken kaiken.

Veljeni kehotti tekstiviestissä minua kysymään Wiskarilta, haluisiko se tilkan mun rintamaitoa (eli sitä kahvimaitoa), ja siinä jo muutenkin semisti jännässä tilanteessa takahuoneessa, Arttu Wiskaria vastapäätä katsellessa ja täysin ilmeisesti sosiaalisesti lahjattomana henkilönä, repesin. Saaden koko takahuoneen huomion itseeni. Nam.

No, sen olisi tietysti voinut vaan kuitata sillä, että joo sori, tuli hauska tekstari, pahoitteluni, jatkakaa, mutta sen sijaan kerroin niille mille nauroin. Siis KERROIN. Niinku että mun veli laittoi viestin, että haluuksä mun rintamaitoa(??!!).

Miksi? Miksiiih?!

Arvata saattaa, että Wiskarin Arttu on saattanut kuulla tuon läpän pari kertaa aikaisemminkin ja päälleni laskeutui sellainen oikein mukavan kiusallinen hetki. Sopersin äkkiä jotain väsymyksestä ja jostain, ja sitten siihen saattoi tulla perään se sellainen aavikkopallo-hetki. Niin, se just, kun kaikki ovat hiljaa ja ohi puhaltaa hissuksiin sellainen yksinäinen aavikkopallo. Että pisteet kotiin.


Mähän kerroin siinä aikaisemmassa postauksessa, että Valeäiti-Hannen piti olla mun kaverina yleisössä, mutta kävikin niin, että juuri kun istahdin maskiin, Hannelle tuli puhelu. Siinä kerrottiin hänen nuorimmaisensa satuttaneen päänsä ja nyt tuli lähtö liimaukseen. Hanne otti ymmärrettävästi nopeat hatkat, mutta ette arvaa, mitä se tyyppi sitten teki!

Kun mä pääsin lähtemään studiolta, se maailman ihanin muija tuli nappaamaan mut kyytiin ja vei bussille. Evääksi se oli ostanut mulle levyn suklaata ja pullon vissyä! Saattoi vielä autolta oikealle laiturille ja halasi hyvästit. Lapsellansa oli siis kaikki ihan ok, mutta silti! Että jaksoi noin vielä kuskata ja suklaatkin ja nyyh!

Lähetystä ennen hän haki mut juna-asemalta ja vei syömään. Oli mun Stadi-opas ja henkinen tuki! En kestä. Mikä tyyppi.


Mitä itse lähetykseen tulee, niin mulla vissiin karkaili vähän ajatus, mutta semmosta se on. Suora on aina suora, ja niin paan tän aiheeseen sopivasti väsymyksen (mulla muuten luki tässä äskön "sävymyksen") piikkiin. Paan kaiken sen piikkiin. Tämän blogin ja kaiken. Promillen humalaa vastaavaa tilaa, hei!

Areenasta voi vielä kurkata Marja Hintikka Liven Kuolema kuittaa univelat -jakson!

Ja hei, jos ootte Snapchatissa, niin siellä on muutaman tunnin vielä ihan liikkuvaa kuvaakin studiolta! Mammarimpuilee-nimellä löytyy!