Mä olen ihan hemmetin kateellinen ihminen. Kadehdin, kun joku saa jotain, mitä minäkin olisin halunnut. Kadehdin, kun joku osaa jotain paremmin kuin minä, uskaltaa jotain enemmän kuin minä, tai tekee jotain päättäväisemmin, nopeammin ja tehokkaammin kuin minä. Että miksi tuo, miksen minä.

Olin kaverilleni kateellinen kun se pääsi haluamaani kouluun, olin kateellinen kun joku valmistui joksikin korkeammaksi kuin minä tai sai paremman duunipaikan kuin minä. Kadehdin, kun joku tienaa enemmän, näyttää paremmalta, vaikuttaa onnellisemmalta tai jaksaa paremmin.

Olen aikanani kritiikkiin verhoten arvostellut ja moittinut. Mököttänyt, kiukutellut ja pärissyt.

No ei liene yllätys, että se semmonen ei johda mihinkään. Ei auttanut mitään. Ja mikä ikävintä, pahansuopuus uuvuttaa. Se väsyttää niin itse pahansuovan, kuin kaikki sen ympärilläkin. Panettelija roiskii kuraa ympärilleen ja vaikuttaa tyylillään kaikkiin lamaannuttavasti. Mutta kaikkein eniten itseensä.

Sitten aloin päästä hiljalleen kateuteni päälle. Katsoin peiliin, menin itseeni. Sisäistin, että mikään niistä toisten saamista hyvistä ei ole minulta pois. Siis myös tunteen tasolla, vaikka järki niin oli sanonutkin. Minun mökötykseni tai itsesäälini ei auta minua, eikä tuota kuin pahaa oloa. 

Seura on muuten kummallisen voimakas väline. Positiivinen ja kannustava henkilö pystyy tekemään ihmeitä ympärilleen. Olen saanut nauttia sellaisten ihmisten seurasta, jotka ikävyyden sijaan ovatkin kannustavia ja positiivisia. Sellaisten tyypin seurassa myös oma mieli alkaa kääntyä samaan, ja esteiden sijaan saattaa alkaa nähdä mahdollisuuksia. 

Eikä kukaan jaksa loputtomiin olla negatiivinen, kun ympäristö ei enää ruokikaaan valittajan virttä. Tai jos jaksaa, niin olkoot sitten keskenään.


No, kateellinen olen vieläkin, totta kai. Se on aivan luonnollinen tunne, enkä minä mikään jumala ole. Mutta nykyään yritän parhaani mukaan olla erilailla kateellinen: sellaisella hyvällä tavalla.

Kateus voi olla ilkeää, pahansuopaa ja siten väsyttävää, tai sitten se voi olla myönteistä, eli sellaista itseä hanurille potkivaa energiaa. 

Hanurille potkiva kateus on iloinen onnistujan puolesta ja ymmärtää, ettei toisten onni ole itseltä pois. Samalla se saa kateellisen pelkän mökötyksen sijaan tekemään ja ponnistelemaan yhä enemmän omien haaveidensa ja tavoitteidensa eteen. Positiivinen kateus siis voimaannuttaa (anteeksi klisee) ja on hyödyllistä.  

Tämä kaikki kuulostaa joltain markan self-helpiltä, mutta ihan oikeasti tämän asian oivaltaminen, työstäminen ja sisäistäminen on saanut ainakin itseeni ihan erilaista liikettä. Tai vaikkei aina liikuttaisikaan mihinkään, on ainakin ihan hemmetisti kivempaa olla. Kun ei pänni.

Mä olen muutenkin vähän kyllästynyt siihen, että kun joku haaveilee, yrittää, tekee, saati onnistuu jossain, ympärillä on aina ihmisiä, joiden ensimmäinen reaktio on etsiä kaikki negatiiviset puolet asiasta. Että lytätään heti, ja ihan vain tavasta. Olipa se sitten kateutta tai aivan jotain muuta, niin paskaa se silti on.

Kun asioista yrittäisi systemaattisesti nähdä ensin sen hyvän ja sitten vasta tarvittaessa sen huonon, oma – ja siinä sivussa muidenkin – elon kulku kävisi keveämmin. Ja kun itse on saanut kannustusta, on paljon helpompi kannustaa muitakin. Se tavallaan ruokkii itseään ja on lopulta kaikille hyödyksi. Positiivinen kierre, jos sallitte vielä yhden kliseen.

Ja nyt joku lattea self-help-loppukaneetti tähän... ööh, ollaan positiivisia jookos, niinku ananas ja kookos! 

Eiku tää oli kyllä nyt ihan paska lopetus...