Tietoa mainostajalle ›

Noniin! N e viralliset gaalakuvat nyt sitten tulivat! Ai että! Kyllä kutkutti vatsanpohjassa käydä etsimässä oma naamansa sieltä ja kats...


Noniin! Ne viralliset gaalakuvat nyt sitten tulivat! Ai että! Kyllä kutkutti vatsanpohjassa käydä etsimässä oma naamansa sieltä ja katsoa kuinka humal... hurmaavalta sitä sitten näyttääkään. Niin ja se mekko*. Että näkyykö se ja kuinka hyvin.

No se onneksi näkyi aivan hyvin. Sievä mekko on ja oikein istuva.

Sitten katselin noita naamoja, tai siis omaani vain tietysti, ja näyttääkin siltä että on hymyilty. Tiättekö niin, että hampaat näkkyy ja kaikki leuat myös. Ilmekin sillä lailla mukavan hölmistynyt – sellaisen promillen verran, luulisin.

Mutta ei hätää, mullahan on tunnetusti ihan mad skillsit näissä kuvankäsittelyissä! Hoitelin tuosta nuin vain kaikki pienet kauneusvirheet pois ja sain kuin sainkin kuvasta oikein toimivan. Ihan kevyen käsittelyn vain, tuskin kukaan huomaa.

...

...


Noin! Tosi hyvä, eikö?


(Ihan sattumanvaraisesti valkkasin tuon tyylibloggaajan naaman tuohon. Jos vaikka muakin kosiskeltais castingeihin sitten...)


*nii ja se mekko oli saatu
nii ja kuvat oli Ville Maljan ja Lars Johnsonin ottamia (anteeksi asianomaiselle)
3 kommenttia

"ÄITIIIIIIIIIIIIIIIIIII!" kuului jo kaukaa ennen kuin ehdin nähdä yhtään tuttua naamaa. Kirkas ja mahdottoman onnellinen ääni kant...

"ÄITIIIIIIIIIIIIIIIIIII!" kuului jo kaukaa ennen kuin ehdin nähdä yhtään tuttua naamaa. Kirkas ja mahdottoman onnellinen ääni kantautui ihmisvilinän läpi. Metrin mittainen kiharatukkainen älyttömän iloinen pätkä juoksee luo "moi äitiä" toistuvasti hihkuen. Sitä oltiin vähän odotettu yhtä äitiä kotiin, vaikka ei kuulemma ollut yhtään ikävä. Ihana.

Parin päivän Helsinki-reissu gaalailemassa ja muutenvaanhengaamassa teki hyvää. Kamalan äkkiä vaan meni. Läppäriäkin kannoin aika monta tuntia mukanani sillä ajatuksella, että istun jossain ihkussa kahvilassa ja kirjoitan äärettömän diippejä juttuja samalla kun hörpin eteerisesti liian kallista lattea. Mutta kertaakaan en lopulta avannut koko konetta.

Lisäksi se äärettömän diipit jutut olisi ollut muutenkin vain itseni huijaamista. Jostain kakasta minä kuitenkin täällä yleensä kirjoitan.
Emmi Nuorgam, Nakit ja MUTSI, Lähiömutsi ja Valeäiti, sekä ihana ystäväni, joka laittoi mun ja Valeäidin hiukset!

No mutta. Juhlissa oli hauskaa, seura oli timanttista – kuten me coolit kidsit sanotaan – ja juoma meni vähän (hah) päähän. Ruokaakin yritin panna päähän, tai niinku suuhun, mutta se oli sellaista molekyyliapetta, ettei siitä oikein täyteen tullut, vaikka oikein hyvää olikin. Joten syytän siis sitä siitä humalasta, ymmärrättehän. Enkä suinkaan vaikka sellaista seikkaa, että olimme puolet ajasta jonottamassa niitä erittäinkin herkullisia drinkkejä siellä jollakin promokojulla.

Jaaa niin siinä sitten kävikin, että yks sun toinenkin bloggaaja, joka kyllä tavallisesti huomaa kuvata kaiken ihan päivän lounaastaan kukkaruukkuun (minä), ei sitten sattumoisin onnistunut tallentamaan yhtään kuvaa itse tapahtumasta. Ainakaan kovin käyttistä. Tänään just yks nimeltämainitsematon uuskaupunkilaisbloggaaja huuteli, että oisko kellään mitään kuvia. Ja jos muuten on, niin minäkin ottaisin kiitos jokusen.

Heikoista kuvista huolimatta mun on pakko esitellä teille viehkeä Excuse my BonBon -mekkoni* ja etenkin oma Ninja Sarasalo -hetkeni, sillä mehän olemme täysin kuin kaksi marjaa.


Noin. Poseeraus meni nappiin ihan 5/5.

Ja kun ette kuitenkaan saanut tuosta mitään selkoa, niin täällä on se mekko ja poseeraus kunnolla. Että eikö olekin ihan sama!

Odottelen tässä suurella jännityksellä saatiinko meistä yhtään kunnollista kuvaa edes sen juhliin palkatun kuvaajan ikuistamana, vai ollaanko me yhtä sumuisina (niinku kunnon sekä kuvan puolesta) myös niissä.

Mutta hauskaa oli! Ja kohta nähdään samoja hahmoja uudelleen Pingissä! Hurraa!

*saatu tuote

Käytiin tuossa keskustelu esikoisen kanssa: "Äiti kuuli radiosta, että huomenna on sellainen Anna lapsesi pukea sinut -päivä  – ha...


Käytiin tuossa keskustelu esikoisen kanssa:

"Äiti kuuli radiosta, että huomenna on sellainen Anna lapsesi pukea sinut -päivä – haluaisitko sä pukea äitin?

"Tä?"

"...nii että kun se on sellainen, että lapsi saa päättää, mitä vanhempi pukee päälleen ja vanhemman on lähettävä ne vaatteet päällä tonne ihmisten ilmoille. Että kiinnostaisiko sua?

"Tä?"

"Siis että saisit pukea äidin, eli päättää, mitä äiti ottaa kaapista ja laittaa pääll..."

"En."

"Siis sua ei kiinn..."

"Ei."

"Mut oisko se hausk..."

"Ei."

"Äiti voi näyttää kuvia, kun lapset on puken..."

"Ei. Leipää."

"Tä?"

"Anna leipää."

"Ok."

Juuh, elikkäs ihan itse saan pukea itseni.

4 kommenttia

Mä juttelinkin täällä aikaisemmin meidän kasvaneesta sotkutoleranssistamme . Mainitsin muutamista epäkohdista siisteydessä, joihin ei enää e...

Mä juttelinkin täällä aikaisemmin meidän kasvaneesta sotkutoleranssistamme. Mainitsin muutamista epäkohdista siisteydessä, joihin ei enää edes kiinnitä huomiota, sillä niihin on niin tottunut. Petaamaton sänky - perussettiä. Pyykkikasa lapsiportin päällä – perussettiä.

Vanhassa kodissamme meillä meni yksi porrasaskelma rikki. Siihen tehtiin heti uusi porras, mutta sitä ei ehditty just sitten heti maalata muiden askelmien kanssa samanväriseksi. Loppujen lopuksi porras taisi pönöttää kaksi vuotta sellaisenaan – väärän värisenä –, kunnes me myytiin se asunto. Ehkä uusi asukas sai portaan viimein maalattua mätsääväksi muiden kanssa – tai sitten senkin silmä tottui.

Mutta semmoinen se silmä on. Tottuu kamalan hyvin. Oikein mukavan mukautuva on.

Ajattelinkin nyt esitellä teille muutaman meidän silmä tottuu -kohteemme. Ihan sellaisena vastuunpakoiluna, ettei mun tarvitse tarttua mitenkään toimeen tehdäkseni niille jotain ja myös sellaisena hyväksymisriittinä. Ettei tarvitse ottaa stressiä moisista, vaan hyväksyä ne osaksi elämää. Laiffia. Niinku.

Noniin, aletaanpa.


Tässä on tämä portti. Se on sellainen pit stoppi. Siihen lasketaan hetkeksi* asioita, jotta ne voidaan siitä sitten viedä omille paikoilleen. Tiedättehän, sellainen nyt en ehdi, mutta kohta vien samalla kun menen sinne muutenkin.

Tässä kuvassa näyttäisi olevan ainakin lapsen haalarit, minun paitani, minun rintsikkani, minun toinen paitani jaaaa... minun kolmas paitani. Kuten arvata saattaa, se on pääosin vähän niin kuin minun asioideni pit stoppi.

Näyttäisi myös siltä, että tasolle laskettu tyyny, sekä sen päällä oleva lakana ovat tulleet jäädäkseen.

*Saattavat maatua tuohon ennemmin kuin löytävät tiensä kaappiin.



Jahas. Portti taas. Tämä portti tykkää, että siihen nojailee tuo eteisen matto. Siinä se on jo viikon (kuukauden, vuoden?) levännyt, kun minä sen pesin, kuivatin ja... noh, siinä se odottelee, että pääsisi taas paikoilleen.

Toivottavasti myös naapureiden silmä on tottuvaista sorttia, koska meidän toinen eteisen matto oli kaksi kuukautta ulkona tuulettumassa. Ensin mattopaikalla ja sitten pyykkinaruilla, kun kävin vähän sitä siirtelemässä kuitenkin välillä.

Itsehän ostin sitten tämä kuvassa näkyvän uuden maton, koska en enää muistanut, että meillä on se toinenkin matto siellä. Ulkona.



Pysytelläänpä eteisessä vielä tovi! Siinä on jotain sellaista erityistä glamouria.

Tässä on tämä meidän lasten ulkovaatteiden säilytyssysteemi. Kuten näette, kaikki on tarkasti organisoitu käyttötarkoitusten, värien ja kokojen mukaan. Kori vaan on vähän liian pieni kaikille pipoille, hanskoille ja huiveille, joten luontaisesti lisäsimme säilytyskapasiteettia lattian puolelle.

Jos oikein tarkasti katsoo, niin saattaapa siellä olla jotkut farkutkin mukana. Ja yksi (1) villasukka.



Ah, vaan mitäpä vanhat silmäni näkevätkään! Joku onkin tässä välissä kerännyt ne kaikki ylimääräiset pipot ja hanskat – talvitakitkin! – ja pannut säkkiin. Ohoh, nyt ei enää säilytetä laittialla niitä! Voi, miten tehokasta!

Nyt vaan totutellaan silmä tuohon säkkiin, sillä sehän ei toviin siitä ole lähdössä mihinkään. Ja mitäpä suotta – talvi on jo reilun puolen vuoden päästä!

Matto on sentään vielä paikallaan.


Zoomataan vähän tuohon eteisen kaappiin. – Oho, kappas! Joku on piirtänyt siihen punaisella vahakynällä! Jos oikein muistan: kaksi vuotta sitten.

Mutta noin se silmä tottuu! Ei haittaa ollenkaan moiset. Tuovat mukavasti luonnetta kotiin. Näkyy sitä semmosta elettyä elämää, kuten meillä elämäm koulussa on tapana sanoa.

Jätin vielä muutamat muut kohteet seuraavaan kertaan, kuten olohuoneen seinän, joka on hauskojen piirrustusten lisäksi myös tarra-arkki, sekä eteisen tason, jolle ei ole tarvinnut laskea tilanpuutteen vuoksi mitään aikoihin.

No okei, sen näytän vielä...


...noin. Mutta ei siitä sen enempää. Paitsi että huomasittehan kävyn?

**

Ja nyt, NYT, on sinun vuorosi! Ilmianna omat silmä tottuu -kohteesi! Mamma rimpuileen Facebook-sivuilla, omassa Instagramissasi tai vaikka blogissasi! Unohtakaa KonMari: #silmätottuu-metodi on uusi musta!

Kaikki mukaan! Pois syyllisyys romukasoista, jättäkää ne pyykit siihen sohvalle! Ei stressata! YES WE CAN'T!

#silmätottuu-haaste on nyt käynnissä!

23 kommenttia

Lueskelin eräästä Facebookin äitiysryhmästä mielenkiintoista keskustelua siitä, koska lapsen voi päästää yksin omalle pihalle. Hauskaa, että...

Lueskelin eräästä Facebookin äitiysryhmästä mielenkiintoista keskustelua siitä, koska lapsen voi päästää yksin omalle pihalle. Hauskaa, että keskustelu tuli juuri nyt ruutuuni, sillä pohdin täysin samaa asiaa vastikään.

Mä en ole joutunut vielä kertaakaan edes miettimään aihetta oman kolme(ja puoli)vuotiaani kanssa vakavissani. Vasta kun meille tuli hoitoon eskarilainen, joka ilmoitti haluavansa lapseni kanssa pihalle leikkimään, olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa jouduin edes punnitsemaan asiaa.

Yritin muistella omia lapsuusmuistojani yksinäni pihalla leikkimisestä. Viisivuotiaana muistan ainakin jo tehneeni jo reissuja lähelle kavereiden luo, mutta muita muistikuvia ei ole. Luulen, että omakotitalon pihalla ollaan saatu leikkiä keskenämme aika pieninäkin siten, että vanhemmat ovat olleet kuulo- ja näköetäisyyden päässä sisätiloissa. Lisäksi isommat lapset ovat aina vahtineet vähän pienempiään.

Mä myönnän pelkääväni vähän kaikkea välillä. Autotietä, jokea, avoimia kaivonkansia, ihmisiä, susia, ihmissusia... no en niitä, mutta ihan mitä vain milloinkin, koska jos kuitenkin jotain sattuu. Ne ovat sellaisia kauhuskenaarioita, joita miettii silloin tällöin, mutta oikeasti lapsen luotettavuus mietityttää eniten.

Että vaikka kuinka se lupaisi kotona, ettei pihasta poistuta, autotielle mennä, eikä vieraiden mukaan saa lähteä, muistaako se sitä sitten, kun jotain ylitsepääsemättömän mielenkiintoista hoksaa? Kun tulee niitä ärsykkeitä, eivätkä osaa hallita impulssejaan – tiedättehän, orbitofrontaalinen aivokuori ja lapsen kehittymätön keskushermosto. Pallon perässä juokseminen tielle tai söpö koira aidan takana.

Koska olipa se lapsi sitten neljä tai seitsemän, ei niiden aivoituksista ota selvää – he itsekään. Vaikka kuinka olisivatkin luvanneet totella sovittuja sääntöjä, ovat he... noh, lapsia. Tommosia keskeneräisiä pökäleitä, joilta ei voi odottaa systemaattista käytöstä.

Ja silti, voi luaja silti lapset ovat yksilöitä ja kaipaavat kukin ajallaan omien taitojensa mukaista itsenäisyyttä. Ja sitä niille pitää antaa: onnistumisen kokemuksia ja itsevarmuutta pärjäämisestään. Mahdollisuutta oppia vastuuntuntoa ja itsenäisyyttä. Antaa valmiuksia elämään. Ei voi kasvattaa tynnyrissä, ja muita kuluneita sanontoja.


Vanhempien parissa on hyvin laidasta laitaan mielipiteitä lapsen sopivasta iästä yksinoleiluun – eikä ihme, lapsia ja vanhempia on niin erilaisia.

Samaan aikaan, kun toisen seitsemänvuotias haluaa olla yksin kotona tuntejakin, toisen samanikäinen pelkää yksinoloa kauppareissun ajan. Jonkun neljävee ulkoilee päivittäin kotipihalla puolivalvotusti yksin, kun toisen samanikäistä ei päästetä hetkeksikään silmistä.

Ja kun toisaalla valitetaan vanhempien ylisuojelevuudesta lapsiaan kohtaan, toisaalla tehdään lastensuojeluilmoituksia pihalla yksinleikkivistä viisivuotiaista.

Että mikähän se sitten on hyvä ikä? Ja onko se vapaasti kunkin perheen omassa harkinnassa, oman lapsensa valmiudet parhaiten tuntien?

Koska pihalla yksinleikkiviä lapsia ei katsota pahalla ja dear Eki, what would Sinkkone do?


Lopulta annoin poikien mennä vähäksi aikaa "keskenään" meidän pihalle. Eli oikeasti kyttäsin niitä ikkunasta, pidin ulko-ovea auki, jotta kuulen heidät koko ajan, ja lopulta menin itse perässä ulos. Haha! Mutta lasten illuusio keskenään olemisesta ehkä säilyi?

5 kommenttia

Yhteistyössä PING Helsinki , Hälsans Kök ja Suomen Blogimedia . Oletko aina halunnut tehdä herkullista kasvisruokaa, muttet oikein tie...


Oletko aina halunnut tehdä herkullista kasvisruokaa, muttet oikein tiedä miten? – Tämä video on sinulle! Ja myös sinulle!

Itsehän olen oikea kulinaristi ja melkoinen mestarikokki, vaikka itse sanonkin.

Olen saanut korvanappiini tiedon, että ihmiset haluaisivat lisätä kasvisruokaa ruokavalioonsa, mutteivat oikein tiedä miten. Tässä videossa on ratkaisu kaikkiin ongelmiisi. Ihan kaikkiin.

Hei, mutta mitäpä täsä enempiä turisemaan! Mennään suoraan videoon!



Noniin. Ei kait tässä.

21 kommenttia

Ai että! Kyllä nyt väittäisin cevään virallisesti alkaneen! Sen tietää siitä, että olin juuri pihakaffella ja myös siitä, että seksiä alk...


Ai että! Kyllä nyt väittäisin cevään virallisesti alkaneen! Sen tietää siitä, että olin juuri pihakaffella ja myös siitä, että seksiä alkaa taas tihkua kaduille. Niin, niin, seksiäpä seksiä. Vaatteet vähenevät, pörriäiset suristelevat ja linnut laulavat puissa seksilaulujaan. Itsehän kävin vilauttelemassa jo vähän nilkkoja tuolla. Ihanasti paksujen legginssien lomasta kurkistelivat. Nuo maidonvaaleat menopelini, joita jaloiksikin kutsutaan.

Eikä aikaakaan, kun on taas mekkokelit. Silloin voikin taas nakata legginssit laatikkoon ja paljastaa ihan kokonaiset sääret! Huhhuh, niinpä. Aika rohkeaa, väitän.

Paitsi, että muistatteko tämän neonvalkoispostauksen? Niih. Voi olla, että tarvitaan jotain tummentavia aineita tai vähintään sellaiset varoitukset televisioon ja radioon, etten sokaise häikäisemällä vastaantulevia autoilijoita tai jotain lentokoneen kapteeneja. Tulee vielä onnettomuksia.

Mutta joo! Kyllä se nyt on!

Mun on pakko, siis pacco linkata tää, koska se soi mun päässä nyt taukoamatta.



On siis cevät. ♥

2 kommenttia

Mies . Lukeeko vaimosi sinullekin väkisin Mamma rimpuilee -blogia? Makaatko iltaisin sängylläsi ja leikit nukkuvaa, ettei vaimosi huomaisi s...

Mies. Lukeeko vaimosi sinullekin väkisin Mamma rimpuilee -blogia? Makaatko iltaisin sängylläsi ja leikit nukkuvaa, ettei vaimosi huomaisi sinun olevan hereillä ja alkaisi taas lukea "yhtä sairaan hauskaa bloggausta"?

Saatat olla ääneen lukijan uhri.

Tutkimuksien mukaan noin 24 prosenttia suomalaisista Mamma rimpuilee -blogia lukevien naisten miehistä kärsii vaimonsa ääneen lukijan oireyhtymästä. Sairauden tunnusomaisia merkkejä ovat nimensä mukaan blogipostausten ääneen lukeminen, pakkoluetuttaminen, sekä lievimmillään miehensä jatkuva altistaminen pakko-oireiselle hymähtelylle sekä naurun hirnahduksille.

– Kaikki alkoi siitä, kun kerran vahingossa menin kysymään vaimoltani, mille se nauroi. Siitä se sitten alkoi: ääneen lukeminen. Aika pian seurasi pakkoluetuttaminen ja tällä tiellä ollaan, eikä loppua näy, kertoo eräs anonyyminä pysyttelevä oululaisaviomies.

Erityisen vaikeaksi asian tekee sairauden arkaluontoisuus. Monet miehet ovat kertoneet kiusallisista sosiaalisista tilanteista, joissa työpaikan naiset ovat puhuneet "hauskasta blogijutusta", minkä mieskin on tunnistanut. – Silloin tekisi mieli ottaa osaa keskusteluun, mutta sitä pelkää leimautuvansa.

Pahimmillaan puolison sairaus voi sairastuttaa myös aviomiehen. Miesten oireyhtymää kutsutaan sivusta rimpuiluksi. Siinä puolisonsa sairastuttama mies ei pysty enää olemaan erossa blogista ja alkaa vastentahtoisesti itse googlettamaan päivittäistä blogiannostaan.

Joillakin miehillä sairaus on edennyt terminaalivaiheeksi kutsuttuun tilaan, jossa mies käy jo omaehtoisesti lukemassa blogia. Tällöin voidaan puhua vakavasta riippuvuudesta, eikä sairaudelle ole siinä vaiheessa enää eheyttävää hoitoa. Ainoa tie on hyväksyä tila ja oppia elämään sen kanssa.

Uuden aatesuunnan edustajat taas ovat esittäneet sairausluokituksen poistoa sivusta rimpuilun ja jopa miesten avoimen Mamma rimpuilee -blogin lukemisen osalta kokonaan.

Mielestämme miesten (Mamma rimpuilee -blogin) lukemisessa ei ole mitään pahaa tai hävettävää. Olemme kasvava joukko ja toivomme, että eräänä päivänä voisimme jokainen ylpeästi ja häpeilemättä kertoa olevamme Mamma rimpuilee -blogin lukijoita, Sivusta Rimpuilijat Ry:n puheenjohtaja Kari Alametsä julistaa.

Vaikka useat miehet lukevat Mamma rimpuilee -blogia, eivät he silti ole uskaltaneet tykätä blogin Facebook-sivuista, saati jakaa sivuston tekstejä julkisesti sosiaalisessa mediassa. – No en todellakaan! En minä nyt sosiaalista itsemurhaa sentään halua tehdä! puhahtaa pitkäaikainen mieslukija ja sulkee avoinna olevan Mamma rimpuilee -sivun incognito-välilehdeltään.

Sivusta Rimpuilijat Ry:n puheenjohtaja Kari Alametsän mielestä moinen häpeily kuitenkin kuuluu 50-luvulle, eikä korreloi modernin mieskäsityksen kanssa.

Kari Alametsällä onkin sivusta rimpuilijoille yksi viesti: Astukaa esiin ja olkaa oman elämänne rimpuilijoita! Mitä me tahdomme? – Lukea Mamma rimpuilee -blogia! Milloin me tahdomme? – Nyt! 

6 kommenttia

Tein  Instagramissa hätäisen huutoäänestyksen , laitanko tänään arkiruokapostaukseen mun mustikkajuustokakkuni (on se arkiruokaa!), vai...


Tein Instagramissa hätäisen huutoäänestyksen, laitanko tänään arkiruokapostaukseen mun mustikkajuustokakkuni (on se arkiruokaa!), vai pitsapohjan ja herkullisen tomaattikastikkeen, josta saa tehtyä myös älyttömän hyvän margheritapastan. Tällä kertaa mustikkajuustokakku voitti niukasti äänestyksen, mutta lupaan silti laittaa myös tuon pohjan ja soosin reseptin myöhemmin tänne!

Nyt on itse asiassa aika hyvä aika laittaa tuo juustokakun resepti tänne, sillä itsehän etsin aina myös omat reseptini interwebistä, koska se on vaan niin paljon kätevämpää kuin sekaisesta, seiskaluokan kotsankirjan väliin tungetuista paperilapuista koostuvasta reseptikokoelmastani etsiminen.

Nyt kuitenkin oli käynyt niin, että mustikkajuustokakkuni resepti oli poistunut kolmen vuoden jälkeen erään sisustuslehden nettisivuilta, enkä enää löytänyt itseänikään varten reseptiä. Mutta ei hätää: Onneksi on vielä paperiversio! Ja tästedes myös interweb-versio! Hurraa!


Tässä siis Lauran raikas mustikkajuustokakku! 
(Tämä on muuten iso, korkea ja riittoisa kakku!)

Pohja:
300 g Digestivejä hienonnettuna
200 g voita

Täyte:
11 liivatelehteä
2 prk (400 g) vanilija- tai sitrusrahkaa (Oman maun mukaan! Vanilija vähän pehmentää sitruunaisuutta, sitruuna taas antaa lisäpotkua sitruunalle)
400 g maustamatonta tuorejuustoa
1,5 dl sokeria
6 tl vanilijasokeria
4 dl kuohukermaa
2 pienehkön sitruunan mehu

300 g suomalaisia pakastemustikoita

1. Murskaa keksit mahdollisimman hienoksi ja lisää sulatettu voi. Painele muruseos leivinpaperilla pohjustetun irtopohjavuoan (halkaisija n. 25cm) pohjalle, sekä reunoille melko korkealle ja ohuelti. Laita pohja jääkaappiin täytteen valmistuksen ajaksi.
2. Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. Vatkaa kerma vaahdoksi. Sekoita rahkaan tuorejuusto ja sokerit. Sekoita kermavaahto tuorejuusto-rahkaseokseen.
3. Purista vesi liivatelehdistä ja liuota ne kuumennettuun sitruunamehuun. Vatkaa liivateseos täytteen joukkoon ja lisää jäiset mustikat varovasti käännellen.
4. Levitä täyte pohjan päälle ja anna hyytyä peitettynä kylmässä seuraavaan päivään.

VINKKI: Mitä jäisemmät mustikat ja mitä nopeammin ja varovaisemmin mustikat sekoittaa seokseen sitä vähemmän ne päästää väriä. Jos taas haluaa paljon väriä, niin... no keksit ehkä!

Tämä kakku on mun sellainen varma nakki! Kyl te tiiätte, sellainen satavarma luottokakku, johon kaikki vieraat ihastuvat!

3 kommenttia

EIKÄ! Apua, Mamma rimpuilee täytti maanantaina kolme vuotta ja meitsi missasi tuon SUUREN juhlapäivän! Voi ei, voi ei, voi ei. Siitä huoli...

EIKÄ! Apua, Mamma rimpuilee täytti maanantaina kolme vuotta ja meitsi missasi tuon SUUREN juhlapäivän! Voi ei, voi ei, voi ei.

Siitä huolimatta haluaisin nyt juhlistaa tätä kolmevuotista taivaltani kiittämällä teitä kaikkia kanssarimpuilijoita yhteisestä matkastamme!

Täällä on yhdessä vaihdettu tukkavärit, itketty yksinäisiä hetkiä, siivottu kusisia keittoja kaapinovista, paruttu raskauspelkoja, ihmetelty itkevää vauvaa ja naurettu arkisekoilulle.

En voi tarpeeksi kiittää jokaista kommenttia, jokaista somejakoa, jokaista kanssaelämistä, yhdessä naureskelua ja jokaista omaa tarinaanne, jonka olette jakaneet kanssani. Kiitos teille kaikille siellä! Tätä on ollut hyvä tehdä ja teen jatkossakin.

Kuopus muuten juhlisti juuri kolmevuotista rimpuilutaivaltamme oppimalla kävelemään! Murisi tuossa karhukävelyasennossa hetken, nousi siitä horjuen seisomaan ja hevisauruksen lailla murahdellen otti jokaisella räyhähdyksellä askeleen.

Kaatui pian pepulleen, nousi seisomaan, kaatui naamalleen, itki hetken ja taas muristen nousi seisomaan ja otti askeleen. Toisti kuvion kymmenen kertaa ja ilmeisesti osaa nyt vähän kävellä. Murinan kera, haparoiden, kaatuillen, mutta osaa.

Hurraa!


Mutta palatakseni tuohon synttäriin!

Tässä kun on kirjoittanut blogia tämän kolme vuotta ja täällä kommentointikentässä jutustellut vain murto-osan kanssa (kiitos kaikille jutustelijoille vielä!), musta ois todella mielenkiintoista, jos sä jaksaisit kertoa myös itsestäsi!

Kuka sää oot, mistä sää tykkäät, minkä ikäinen olet, onko sulla lapsia, mitä teet, miten oot tänne löytänyt, mitkä sun haaveet on, mikä sun jalankoko on ja mikä sää oot noin yleensäkin ihmisiäs? Tai sitten ihan mitä vain, mitä sä haluat itsestäsi kertoa! Eikä esim. tarvi kertoa jalankokoa... Ellet välttist halua!

Olisi mahtava tietää teistäkin jotain! ♥

Nyt kuulkaa perjantaisiiderit auki ja kommentoimaan! Minä valvon täällä ja odotan!

93 kommenttia

Arvon cansalaiset! Saanen opettaa teille muutaman yleishyödyllisen sanan tyttäreni sanavarastosta! Ja muutamalla tarkoitan yhden. Mutta se o...

Arvon cansalaiset! Saanen opettaa teille muutaman yleishyödyllisen sanan tyttäreni sanavarastosta! Ja muutamalla tarkoitan yhden. Mutta se on sana, jonka saa eri äänensävyillä ja tavutuksilla taipumaan hyvin moneen eri tarkoitukseen.

Tiedän, että tämä on shokeeraava ja erittäin yllättävä uutinen, mutta tuo yleispätevä sana on siis kakka. OHHOH, ette olisi voineet ehkä ikinä uskoa!

Kakka ja kaikki sen tavut toimivat siis yksivuotiaamme sanavarastossa moneen eri käyttöön. Vaikka sanavarastoon kuuluu jo kivasti muitakin sanoja, on kakka kaikkein monikäyttöisin. Erot ovat vain tavujen rytmeissä ja äänenpainoissa.

Noniin, aloitetaan:

Kakka = Kakka

No, se oli aika ilmiselvä. Jatketaan.

Kak-kak-ka = Jack ja Quack, eli eräs piirretty, mutta kuopukselle se tarkoittaa mitä tahansa piirrettyä.

KAA-kka!* = Kiitos!

Kaa-kak-kaa-ka = Mitä ankka sanoo? Kana? Joku eläin yleensä.

Ja sitten lempparileikkimme:

"Kak-kaa!" eli... arvaatteko..? No kukkuupa juuri!

Ai että, kyllä oli mummuilla bussissa ihmettelimistä kun käsien takaa kurkittiin ja ainakin toinen meistä kakkaa huuteli. Priceless.


Sellasia. KAA-kka* ja hyvää yötä!

4 kommenttia

Sain perjantaina – niin, just kun oli se aprillipäivä – korvanappiini tiedon, että minut on valittu ehdolle Inspiration Blog Awardsiin! Ehd...

Sain perjantaina – niin, just kun oli se aprillipäivä – korvanappiini tiedon, että minut on valittu ehdolle Inspiration Blog Awardsiin! Ehdolla on minä ja yhdeksän muuta VUODEN VIIHDYTTÄVIMMÄKSI BLOGIKSI! Yeah baby yeah!

Eri gaala, sama muija.

Kurkin tietysti heti muut kategorian blogit ja a-pu-a, miten kovassa seurassa saa olla! Otettu olen!

Tässä awardsissa tuomaristo on asettanut kuhunkin kategoriaan ehdokkaat, joista yleisö valitsee sitten voittajan.  

Kategorioita on viisi ja ne ovat Vuoden tyylikkäin blogi, Vuoden blogiteko, Vuoden someteko, Nordic blogger of the year, sekä se minun kategoriani, Vuoden viihdyttävin blogi. Tiedän, jännästi en ole sijoitettuna noihin muihin kategorioihin, vaikka olenkin näin äärettömän tyylikäs, vaikuttava ja nordic. 

En ole vieläkään päässyt itkemään yleisön eteen ja toivomaan sitä hemmetin maailmanrauhaa, joten let's äänestetään


Äänestysaikaa on 17.4. asti ja gaalassa skumputellaan 23.4!

The wiener takes it all!

Ps. Mun äitille terkut, että se äänestys tapahtuu muuten sitte iha vaan sitä ehdokaskuvan äänestä-nappia klikkaamalla. Ettet nyssi vahingossa äänestä jotai iha vierasta blogia siellä.

Ja loppuun Kikkaa:


Nam. ♥

3 kommenttia

Yhteistyössä Maggi Mix ja Suomen Blogimedia . Mä en ole koskaan tehnyt oikeaa lasagnea. Tiedättekö, niinku oikeaa-oikeaa. Pienenä ...

Yhteistyössä Maggi Mix ja Suomen Blogimedia.

Mä en ole koskaan tehnyt oikeaa lasagnea. Tiedättekö, niinku oikeaa-oikeaa. Pienenä rakastin lasagnea – koin näin olevani Karviselle jotain sukua –, mutta en ole koskaan jotenkin perehtynyt, miten lasagne kaikkine valkokastikkeineen tehdään. Tai siis lähinnä, miten valkokastike tehdään.

Muutettuamme miehen kanssa saman katon alle, opettelimme tekemään yhdessä ruokaa. Molemmilla oli kaksi tai kolme ruokabravuuriaan, mutta kumpaakin kiinnosti vähän laajentaa skaalaa. Minun tonnikalapastani ja miehen suikalelihakastike olivat aivan hyviä, mutta ehkä jotain muutakin voisi välillä syödä. Oltiinhan me nyt oikea avopari, oikeassa yhteisessä kodissamme.


Muistan vieläkin, kun ennen vaikean kuuloinen ruokalaji, lasagne, löysi tiensä meidän ruokapöytäämme ensimmäistä kertaa. Yllätykseksemme löysimme kaupasta valmispusseja, jotka sisälsi kaikki ne hyvin mystiset asiat, joita lasagneen tulisi. "Mikä uraauurtava keksintö!" hihkuimme ruokahyllyjen välissä. Varsinainen ahaa-elämys.

Innosta soikeana ostimme valmispussin, lasagnelevyt ja mitä siihen nyt sitten tarvittiinkaan. Emme voineet uskoa, että kohta meillä olisi pöydässä lasagnea – aivan kuin joillain oikeilla aikuisilla. Katettiin pöytä ja pantiin oikein servetitkin. Nenät kiinnin uunin luukussa tuijotimme ihmelasagnemme kehitystä.

Uunikellon kilahdettua istuimme muina kakskymppisinä ruokapöydän virkaa toimittavan, hankalan bambubaaripöytämme (oi, kyllä) ääreen syömään itsetehtyä lasagneamme ja myhäilimme tyytyväisyyttämme. Olimme viimein onnistuneet tekemään tuota lapsuuden arvoituksellista pastaruokaa itse. Mikä aikuistumisriitti.

Siitä asti lasagne on kuulunut vakioruokiimme arjessa. Se on saanut erilaisia muotoja ja sitä on tuunailtu aina kaapin sisältöä sopivaksi.


Sittemmin opin myös itse tekemään lasagnen sooseineen – tosin edelleen ilman sitä valkokastiketta. Mun ihan perus linssilasagnekastikkeeseen tulee sipulia, valkosipulia, tomaattimurskaa, paaaaljon mausteita, kermaa ja tietysti niitä linssejä.

Joskus ei jaksa tehdä soosia itse ja silloin voi tehdä lasagnen valmiista Lasagne mixistä. Niinku for old times' sake.

Maggin lasagne-pussukassa ohjeistetaan paistamaan 400g jauhelihaa, sekä lisämään 4 desiä vettä ja 3 desiä ruokakermaa, mutta tämän voi tehdä myös helposti linsseistä ja pavuista ja niihän mää teinkin!


Tässä minun jauhelihan korvaava linssiversioni helposta lasagnesta:

2,5 dl punaisia, kuivattuja linssejä huuhdeltuna
3 dl vettä
1 liemikuutio

+ 1 pkt mustapapuja huuhdeltuna

Kiehauta vesi kasarissa ja lisää liemikuutio. Lisää linssit ja anna hautua n. 10 minuuttia tai kunnes vettä on vain vähän jäljellä. Lisää huuhdellut mustapavut.

Sitten pussin ohjeen mukaan kiehuneiden linssien päälle:
4 dl vettä
3dl kermaa (itse suosin kuohukermaa)
+ pussin sisältö

8 lasagnelevyä (minä tungin 10)
50 g juustoraastetta

1. Keittele miedolla lämmöllä 5 minuuttia.
2. Lado voideltuun vuokaan kerroksittain lasagnelevyja ja kastiketta. Aloita ja lopeta kastikkeella.
3. Ripottele pinnalle juustoraastetta.

VINKKI nro1:
Mä tykkään itse vielä nyhertää mozzarellajuustoa levyjen väliin, mutta toimii ilmankin!

VINKKI nro2:
Suolamuija suosittelee lisäämään kastikkeeseen vähän suolaa, mutta jos et ole kaltaiseni suolaholisti, ei tarvitse!

Maanantaisi ja maanantailta tuntuvat hetkesi on pelastettu – Maggi-maanantai pusseineen on täällä!


Maggi-perheeseen on tullut myös uusi Perinteinen jauhelihakastike, joten jos kaipailet vanhan liiton jauhelihasoosia, kokeile myös sitä!

Pakko muuten kertoa vielä, että kun testailin tämän yhteistyön myötä Maggi-perheen Chili con carnea (soijarouheella), enkä maininnut erikseen sen olleen pussista, ruokaa jälkijunassa syönyt mies tuli oikein erikseen mua kehumaan, että no nyt oli kyllä hyvää Chili con carnea. Kiittelin ja kerroin, että oli Maggia. Alkoi sitten selitellä, että oooon ne muutkin hyviä ollu, mutta, mutta...

Jeps, uskotaan, on on.

Kaikki arkiruokapostaussarjan reseptit täällä. Muita pääruokareseptejä täällä.

2 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki