Tietoa mainostajalle ›

No oli vähän hankala lähtö. Alla äärimmäisen huonosti nukuttu yö. Kamalalla kiireellä puettu ja suittu naamat, keräilty tavarat ja astuttu o...

No oli vähän hankala lähtö. Alla äärimmäisen huonosti nukuttu yö. Kamalalla kiireellä puettu ja suittu naamat, keräilty tavarat ja astuttu ovesta ulos. Aikaa enää parikymmentä minuuttia esityksen alkuun – pitäisi olla jo perillä, eikä tässä vielä säätämässä. 

Juoksen taaperon kanssa autolle ja huomaan, että turvaistuin puuttuu. Mies on ottanut sen pois tuntemattomasta syystä (koska en kysynyt) ja voi hemmetti. 

Äkkiä takaisin sisälle mörisemään puuttuvasta turvaistuimesta ja niskoja nakellen hakemaan istuinta varastosta. Miksei se mies muka tiennyt etukäteen, että aion yhtäkkiä ja varoittamatta lähteä kiireellä taaperon kanssa sirkukseen? Olishan sen pitänyt. 

Turvaistuin kainaloon ilman minkäänmoista hajua miten se hiton isöfix kiinnitetään. Mies tietää, etten tiedä. Katsoo ikkunasta ja soittaa: "Ota se tuoli pois siitä paikalta, avaa sen takaa sell..." – "NO ENKÄ AVAA!" ja tuut tuut tuut... Kyllä, kyllä, tosi kypsää, tiedän.

Saan hätäisesti asetetteua turvaistuimen taaperon kera kiinni autoon, ja vaikken nää miestä ikkunassa, tunnen hänen katseensa päälläni. Hemmetti, siellä se katsoo ja luultavasti myhäilee mulle just nyt. Kiukkunen eukko siellä rimpuilee, eikä ota jeesiä vastaan, möh, möh. Heitän kiukkuiset tuplafäkit ikkunaan – tiedän, edelleen tosi kypsää – ja poistun paikalta. (Ja naapureille tiedoksi, jos satuitte ikkunaan, että en näyttänyt teille niitä sormia.)

Matkalla jo alkaa harmittaa moinen kiukkuiluni. Hitto, pitikö nyt noin urpoilla suotta toiselle. 

Sitten saan tekstarin mieheltä...


HAHHAAHAAHHAAAHAHAHHAAAAAAAHAHAAAH!!! Kualen!!! 

Tätä osuvampi ois kuulemma ollut enää vain tuo sellaisella ghettomamatwistillä.

...

Ja tämä, rakkaat lukijat, on se syy, miksi rakastan tuota miestä. Vuodesta toiseen, aina vain enempi. Tai ainakin yksi niistä monista.

Pitkän parisuhteen salaisuus? Hymör.

Vakka ja kansi, since 2003. Tähän sellainen peace-sormihymiö.

12 kommenttia

Ihan sellaisella kysymyksellä lähdin tässä näin nyt vaan liikenteeseen, että mitenkä tuo ns. kolmen vuoden uhma? Tai tahtoikä – miksi sitä n...

Ihan sellaisella kysymyksellä lähdin tässä näin nyt vaan liikenteeseen, että mitenkä tuo ns. kolmen vuoden uhma? Tai tahtoikä – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. 

Että onko se yleensä niin, että se alkaa vasta noin kolmevuotiaana vai alkaa jo helpottaa noin kolmevuotiaana? Että jos tässä nyt olisi melko voimakasta tahtoa ilmassa, niin onko odotettavissa, että pahenee... anteeksi, voimistuu tuo tahto, vai että olisko se jo nyt sitten kohta huipussaan? 

Ja sitten sellaistakin ajattelin kysäistä, että koska lapsille saattaisi alkaa kehittyä se sellainen kyky ymmärtää syy ja seuraus? 

Että niinku jos vaikka ollaan lähdössä Mehukattimaahan (täysin siis hypotettinen esimerkki tämä) ja jos äiti (tai vaikka isi, koska edelleen: hyvin-hyvin hypoteettinen tilanne) sanoo, että odota hetki, kohta mennään – täytyy vain vielä pakata ja hakea reppu mukaan, että silloin ei kannata esimerkiksi kiljua täysillä, koska a) vauva herää siihen b) äiti (tai isi) ei pääse hakemaan niitä tavaroita, koska vauva alkaa itkeä, joten c) kestää kauemmin lähteä sinne Mehukattimaahan (tai muuhun hypoteettiseen paikkaan).

Ja sitten, kun se vauva on saatu takaisin tyytyväiseksi, niin ei kannata a) käydä tökkäämässä sitä hereille b) kiljua uudelleen, koska sitten tapahtuu taas edellisen kohdan b ja c.

Ainiin, ja sitten taas kun kestää se lähtö, niin siitä jos ottaa taas uudet kierrokset ja kiljuu, niin... noh, voi kerrata taas nuo edelliset kohdat... 

Että tuota milloin se saattais alkaa helpottaa? Siis sillai ihan hypoteettisesti.


19 kommenttia

Mun miehellä on ehkä joku satatuhatta lempinimeä. Kaikilla sen kavereilla on. On Karvaa, Gigiä, Rupelia, Jömppeä, Vileä ja Veleä. Kaikenmaai...

Mun miehellä on ehkä joku satatuhatta lempinimeä. Kaikilla sen kavereilla on. On Karvaa, Gigiä, Rupelia, Jömppeä, Vileä ja Veleä. Kaikenmaailman sekopäisiä nimityksiä kaikilla, ja useampi jokaisella. Varsinkin aina miehen ja sen kavereiden synttäreinä heidän Facebook-seinillensä kertyy kaikki takavuosien lempinimet. Niitä on aina hauska lueskella ja naureskella.

Mulla taas ei ollut. Lempinimiä. Ei meillä ala- ja yläasteella ollut mitään sellaisia. Väkisin yritettiin joskus vääntää jotain väsyneitä nimimuunnoksia ihan vaan lempinimien ilosta, mutta ei siitä mitään tullut. Olin vaan Laura. Joskus ehkä joku saattoi huutaa yläasteella villisti sukunimellä. Vähän sillee amiksesti: Leinone!

Jotenkin sitä koko nuoruuden silti kaipasi lempinimeä. Jotain hauskaa, khuulia ja raflaavaa. Jotain mitä sitten just näin aikuisena, keski-iän kynnyksellä aina naureskeltaisiin.

No parikymppisenä sain sitten viimein sen lempinimen. Kaikki alkoi siitä, kun Laura-nimestäni väännettiin Larssi. No joo, hehheh, Larssi – ihan hauska. Kohta kuitenkin Larssista vääntyi Lerssi. Helvetti. Ja niin olin sitten Lerssi. Lerssi-Leinonen, saatana. Great success.

No, sain mitä tilasin. Vieläkin naureskellaan mun lempinimelle. Tai naureskelevat.


Myöhemmin myös Mamma-nimi tuli (onneksi) kuvioihin. Miestäni oli kutsuttu jo teinistä asti Papaksi – Kala-Ahon Papaksi, jos tarkkoja ollaan –, joten jonkin aikaa seurusteltuamme, minua alettiin kutsua Mammaksi. Luonnollisesti. Mamma ja Pappa. 

Ja niin alkoi Mamman tarina. Muutamaa vuotta myöhemmin saatiin lapsia ja tästä Mammasta tuli ihan oikea mamma. Sitten alkoi tämä rimpuilu. Täällä näin, blogissa.

Mies muuten sai Kala-Ahon Pappa -nimensä, kun joku kuuli erään Cypress Hillin biisin espanjankielisissä alkulöpinöissä selkeesti lausuttavan "pappa kala-aho". Mullakin on lukenut tapaamisestamme asti miehen nimen kohdalla puhelimessa Pappa Kala-Aho ja lukee edelleen. Linkkaan sen biisin tähän myöhemmin, kunhan joku noista Papan pappakavereista vaan muistaisi sen ensin. Muoks: Löytyi! Kuuntele vaikka (kohta 0:15), ihan selkee! 

Mutta että sillai. On lempinimiä ja sitten on "lempinimiä". Lerssi-Leinone täsä sit vaa, kato. 

Mites siellä? Onko mitään kovia lempinimiä? Vaadin nimien ilmiantoja ja vertaistukea.


Pöh, Lerssi-Leinone... Tosi khuuli...

24 kommenttia

Sain mieheltä joululahjaksi lahjakortin erään day span aasialaiseen nesteenpoistohierontaan. Mies siis teki työtä käskettyä ja osti sen minu...

Sain mieheltä joululahjaksi lahjakortin erään day span aasialaiseen nesteenpoistohierontaan. Mies siis teki työtä käskettyä ja osti sen minulle, koska pyysin. Että ei sillee mikään vinkki-vinkkinen mieheltä minulle, että vähän on naamaan nestettä kertynyt. 

Olen käynyt ennenkin kyseisessä mestassa – tosin eri hieronnassa – ja todennut hyväksi. Ajattelin tuolloin loppuraskaudesta, että tuollainen nesteenpoistojuttu on varmasti kamalan kiva piste iin päälle, kun raskauskilot on tiputettu.

No raskauskiloista en sano mitään, mutta päätin käyttää lahjakortin nyt pikapikaa pois, ettei se ehtisi mennä vanhaksi. Pehmeä lasku arkeen, ajattelin, kun varauksen tein. Omaa aikaa, rauhoittumista, rentoutusta, eteerisiä öljyjä ja niin edelleen.

No ei siinä. Pääsin mestoille ja lykkäsin lahjakortin vastaanottovirkailjan kouraan. Ei muuta kuin hiusverkkoa vaan päähän ja paperikalsonkeja jalkaan. Hoitopöydälle pötköttelemään ja hierontaan chillaamaan.


Taustalla soi rauhallinen itämainen liplatus, tuolin kasvoreiän alla näkyi joku kukka-asetelma, ehkä tekokukkia, ja sitruksen tuoksu leijui ilmassa. Kaksi hierojaa aloittaa jaloista. Pesee, lämmittää, öljyää ja hieroo. Aika perusmatskua. Uni alkaa hiipiä, mieli rauhoittua.

Sitten. Täysin puskista alkaa jumalaton läiskiminen. Herään horroksesta ja säikähdän. Kaksi naista hakkaa jalkojani että koko kortteli kaikuu. No poistuupahan nesteet, ajattelen, mutta mieleni tekee heittää jotain läppää läskeistäni. Puolustusmekanismi, katsokaas.

Alkaa nipistely. Tai semmonen lihasta kiinni ja irti -nyppiminen. Ei kamalan rentouttavaa, ehkä vähän epämukavaa. Absurdin yhdentahtinen napsutus aiheuttaa mielessäni lisähilpeyttä, mutta kestän sen. Reisien kohdalla vähän kutittaa.

Hieronta jatkuu ja saan rentouduttua uudelleen. Käsien ja selän vastaava käsittely ei aiheuta enää minkäänmoisia ihmetyksiä. Olen jo tottunut tyyliin, eikä käsittely tule yllätyksenä.

Seuraavaksi tulee käsky kääntyä selälleen: on vatsan vuoro. Voi saatana. Minun raskausarpinen taikinamahani paljastetaan, mikä jo itsessään aiheuttaa tukalat olot. Ainakin minulle. Ja se, että joku aikoo vielä koskea mahaani, on jo täysin mukavuusalueeni ulkopuolella – kilometrien päästä siitä. Reisien ja pepun läpsyttely ja nyppiminen ei tunnu enää missään mahan vastaavan käsittelyn rinnalla.

Ja sitten. Jumalauta sitten. Se nyppiminen. Siis mitä te tekisitte jos joku ensin läiskii sun mahaa ja sitten nyppii sitä? Nipistää ihraa, nostaa ilmaan ja päästää irti. Ja ihan älyttömän nopeessa tahdissa! Pystyisittekö olee ihan muina vaan siinä? 

No minä en pystynyt. Alkoi kutittaa. Teki mieli nousta ylös ja puskea kaikki kimpustani pois. Sinnittelin silti. Mutta vaikka kuinka yritin miettiä valkoisia hiekkarantoja ja palmunlehtiä, pystyin keskittymään vain siihen epämukavuuteen. Kroppa meni väkisin kiemuralle, eikä rentoudesta ollut enää tietoakaan. 

Ja mikä parasta, tirskahdin. Repesin. Vaikka kuinka yritin estää, suu kääntyi hymyyn ja nenästä pääsi vasten tahtoani tukahdutettu naurunpyrskähdys. 

Koska silmieni edessä oli pyyhe, en nähnyt mitä hierojat tuumivat, mutta olin kuulevinani hymähdyksen. Sellaisen nenä-äänen. Hymps. En tiedä oliko se hyväntahtoinen vai silmiä pyörittelevä, tai huomasivatko kaikelta läiskimiseltään edes, mutta taianomainen day spa -glamööri oli nyt kuitenkin kaikonnut. Ei auttanut enää lootuksen kukat ja liplatusmusat. Minä rikoin taian.


No ei siinä. Lopun kasvohieronta ja niska-hartiakäsittely meni edellisiä tapahtumia miettiessä ja edelleen naurua pidätellessä. Olen niin lapsellinen. Miksi piti kämmätä 140 euron (!) hieronta? Miksen osannut olla ja nauttia? Dear Eki, mikä minua vaivaa?

Lähtiessäni vastaanottovirkailija kysyi, mitä tykkäsin hoidosta. "Oli kivaa", vastasin. 

Joo, olipa kyllä. Vähän liiankin. 

11 kommenttia

Nyt on kuulkaatte päässyt käymään niin, että olen ehdolla! Ei, ei – en presidentiksi tai Oscar-voittajaksi, vaikka niihän sää tiätty luul...

Nyt on kuulkaatte päässyt käymään niin, että olen ehdolla! Ei, ei – en presidentiksi tai Oscar-voittajaksi, vaikka niihän sää tiätty luulit.

Sain kuulla, että olen arvovaltaisen tuomariston valitsemana ehdolla perhekategoriassa The Blog Awards Finland 2015 -kisassa. Nyt vielä kun näin tänä aamuna listan muista ehdokkaista, olin lennellä persiilleni!  

Muut perhegenren blogit ovat nimittäin upean aito, hersyvä Puutalobaby, konkaribloggaaja Oi mutsi mutsi, teräväkynäinen Project Mama ja rohkea Mutsis on. – Että melkoisen kovassa seurassa! Ja melkoisen ansioituneita bloggaajia! Aivan upeita mutseja, ja minun rimpuilublogini on siellä yhtenä viidestä! Änböliiväble!

En oikein tiedä miten päin olisin! 
Olo on onnellinen ja otettu. Kuulostaa kliseeltä, mutta mulle pelkkä ehdokkuus on jo voitto. Tämmönen yks muija Turusta vaan siellä niin, muina ehdokkaina. En osannut edes kuvitella moista, vaikka villeissä unelmissani toki jostain ehdokkuuksista olenkin joskus haaveillut. 

Itse asiassa olin niin yllättynyt, että luulin aluksi, että se saamani posti, jossa kerrottiin asiasta, on joku huijaus ja että mihin kohtaan pitää nyt syöttää ne pankkitunnukset, sotu, luottokortin numero ja osoite. No en minä sitten niitä pannut, mutta kuvan panin, ja nyt se on tuolla sivuilla, äänestysosiossa

Sekä yleisö että tuomaristo äänestävät voittajan jokaisesta kategoriasta. Sama blogi voi voittaa molemmat osiot. Tässä kisassa voi pärjätä kaikenlaiset blogit, ja se jos mikä on mahtavaa! 


Huh. Ja siis niin: Menkää ny hyvänen aika äänestää! Mua! Tai saa muitakin äänestää, mut mielellään erityisesti mua. Löl!

Koska en oo vieläkään päässyt itkien toivomaan maailmanrauhaa yleisön eteen. Ja koska olen kuitenkin ikäni harjoitellut Oscareiden The Blog Awards Finland 2015 -kiitospuhetta.

Pus!

32 kommenttia

Mies vei lapset pitkän aamupalan jälkeen ulos. Vauva otti nokoset vaunuissa ja isoveikka otti potkupyörän alleen. Minä jäin yksin kotiin. ...

Mies vei lapset pitkän aamupalan jälkeen ulos. Vauva otti nokoset vaunuissa ja isoveikka otti potkupyörän alleen. Minä jäin yksin kotiin.

Siivoilin aamupalahommat pois ja laitoin tisikikoneen päälle. 

Sitten menin suihkuun ja olin siellä kauan. Pesin hiukseni ja annoin hoitoaineen vaikuttaa. Harjasin takut kunnolla auki, niitä kun ei ole jumankauta aikoihin harjattu.

Suihkun jälkeen vain istuin hetken. Ässähdin sohvalle ja olla möllötin. Kuivasin sitten hiukseni ja laitoin hiustenhoitotuotteita.

Aloin meikata. Nypin harottavia kulmakarvoja, laitoin ripsaria ja mikä jännittävintä: oikein eyelineriä. 

Meikattuani lakkasin kynnet ja sudin huulipunaa.

Ja miksi ihmeessä minä luettelen näitä sangen epäkiinnostavia toimia aamustani? 

No koska tajusin, että olen viimeksi tehnyt nuo asiat putkeen, keskeytyksettä, vuonna 2012, ennen esikoisen syntymää! Ohhoh!

No ei sillä, etteikö tässä kolmen vuoden aikana olisi ikinä mahdollisuutta moisiin yhtäjaksoisiin toimenpiteisiin ollut, tottakai olisi, mutta ei vain ole sitten ollut sellaista kummempaa tarvetta. 

Eikä nytkään suurta tarvetta ollut, mutta olipa mukava vaan tehdä mitä mieleen juolahti – ja vain sellaisia itsekkäitä asioita (heti aamupalan siivoamisen ja tiskikoneen täyttämisen jälkeen). Miettiä vain itseään, omia juttujaan. Rituaalin omaisesti laittautua aivan kuin ennen ja aivan kuin valmistautuen johonkin kovinkin tärkeään.

Monelle tällaiset asiat ovat arkipäivää, eikä sellaisia osaa edes silloin kaivata, mutta jännästi tämä vanhemmuus muuttaa. Toisen tylsät rutiinit ovat toisen luksusta. Arjen luksusta, jos sallitte kuluneen ilmaisun.


Niin ja mitä tuohon "kuin valmistautuen johonkin kovin tärkeään" tulee, niin onhan mulla hyvänen aika tärkeä meno! Mulla on tänään treffit yhden elämäni mullistavimman ja tärkeimmän tyypin kanssa: Minä ja taapero menemme teatteriin, ja vielä oikein kutsuvieraina. Teatterin jälkeen käydään syömässä ja ehkä ostamassa yksi lentsikka. Ehkä hävittäjä.

Että kyllä sitä varten sietääkin vähän laittautua. <3

10 kommenttia

Vakituiset lukijat varmasti jo tietävät, että meillä on pari koiraa. Tuollaisia pieniä, hoikkia italianvinttikoiria, joita usein Instag...


Vakituiset lukijat varmasti jo tietävät, että meillä on pari koiraa. Tuollaisia pieniä, hoikkia italianvinttikoiria, joita usein Instagramiin ja nykyään myös Snapchatiin (liikaa) kuvailen. 

Koiran omistamisessa on paljon hyvää. Onkin sanottu, että koiran omistaminen voi jopa parantaa terveyttä. Jo pelkkä koiran silittäminen luo positiivisia vaikutuksia omistajalleen, esimerkiksi stressiä alentavana tekijänä.

Vaikka koirat mukavasti emäntiänsä ja isäntiänsä ulkoilemaan liikuttavat ja paljon iloa arkeen tuovat, on niiden omistamisessa silti puolensa. 

Olenkin kerännyt alle koiran omistamisen plussat ja miinukset:

+ Koirat ovat söpöjä.

- Ne saattavat pyyhkiä hanurinsa valkoiseen divaaniisi.


Ja todellakin laitoin kuvan siitä.


Lue myös lautalattian plussat ja miinukset!

9 kommenttia

Terveisiä junasta! Joo-o, junasta! Autolla lähdettiin, junalla tultiin. Auto meni rikki. Köh köh, pum piu ja kauhea savu pakoput...


Terveisiä junasta! Joo-o, junasta! Autolla lähdettiin, junalla tultiin. Auto meni rikki. Köh köh, pum piu ja kauhea savu pakoputkesta. Siis gaaauhea! Sitten se sammui. Tammisaaren. Eikä käynnistynyt enää. Helvetti.

No eipä siinä auttanut kuin soitella vakuutusyhtiöön, hinaajalle ja poliisille. Paitsi ei poliisille, mutta mieli olisi tehnyt. Päivää, saanko tehdä rikosilmoituksen paskasta autosta. 

Jäätiin Tammisaareen vielä extrayöksi, mikä ei tosin liittynyt auton hajoamiseen, koska ratkaisu oli tehty juuri hetkeä ennen. Raaseporin linna vaan jäi näkemättä, sillä auto pamahti juuri meidän ollessamme sinne matkalla.

Kunhan auto oltiin haettu korjaajalle, lähdettiin Tammisaaren luonnonpuistoon. Sekin osoittautui epäkelvoksi ideaksi, sillä eläinkunta päätti, ettemme kuulu heidän joukkoonsa. Tai no lähinnä vain hyönteiset. Kävivät mustien vaatteitteni ja mustien vaunujemme kimppuun ja jäivät möllöttämään. Tarttuivat pintaan, eivätkä hätyyttelyistä huolimatta lähteneet saati pysyneet pois. Mustat vermeet olivat vihreänä ötököistä. 

Tosi kamalaa ja ranccaa siis. Kyllä luonto on ihmisen suurin uhka.


No me selviydyttiin nyt kuitenkin kotiin ja ihan suhteellisen täysissä voimissa – näistä hyvin, hyvin dramaattisista ja jaaargyttavista tapahtumista huolimatta.

Siskoni muuten veikkasi, että taapero olisi irrottanut jonkun johdon autosta. Ihan vaan päästäkseen junalla kotiin. Vanha julkisten rakastaja kun on.

Lähdimme eilen melkolailla yllättäen Tammisaareen. Miehellä on pari lomapäivää ja kelitkin ovat kohdillaan. Mietimme, mikä paikka olisi tarp...

Lähdimme eilen melkolailla yllättäen Tammisaareen. Miehellä on pari lomapäivää ja kelitkin ovat kohdillaan. Mietimme, mikä paikka olisi tarpeeksi lähellä Turkua, mutta ei sentään mikään Naantali. 

Olemme käyneet aiemmin jo Fiskarsit, Billnäsit, Hangot, Mathildedalit sun muut kivat kesäkyläset, eikä oltaisi tajuttu tämän Tammisaaren olemassaoloa, ellei Hanne thö Lähiömutsi olisi blogannut paikasta. Että kiitosta vaan sinne suuntaan!

Etsin Raaseporin turistisivuilta yöpymispaikkaa ja törmäsin Alapihan majoitukseen. En edes katsonut pahemmin paikan kuvia, mutta taiteellisen perheen omistamasta majoituspaikasta tuli heti mututuntumalla hyvä fiilis. Soitettuani vielä paikan emännälle, hyvä fiilis vahvistui.


Ja voi että: mutuni oli kuulkaa oikeassa! 

Mistä ne tiesivät, että mä rakastan Italiaa? Mistä mä tiesin, että ne rakastavat Italiaa? Talon pitäjä Paula kertoi, että he ovat aikoinaan asuneet pariinkin otteeseen Italiassa ja siitä inspiroituneena sisustaneet majapaikan tilat samanhenkisesti.

Meidän yöpymismesta oli siis tällainen erillinen kivitalo, jossa on kaksi huonetta ja keittiö. Lisäksi makuuhuoneessa on parvi, johon mahtuisi vielä pari tyyppiä lisää. Kivitalon edustalla on myös oma pieni piha, ja aidan takana on vielä suurempi päätalon piha ja puutarha.

Kivitalon ihanan rouheita (joo, tiedän, sisustuslehtiklisee) seiniä koristaa talon isännän Markku Kolehmaisen upeat maalaukset. Ne viimeistelevät Italia-fiiliksen ja tuovat boheemia tunnelmaa taloon.


Tammisaari kaikenkaikkiaan on ollut upea. Pieni, lempeä kylä, jossa upeat talot ja vanhanaikainen tunnelma saa äiti-ihmisen hihkumaan ilosta. Sopivan rauhallista, mutta ei kuollutta. Sopivan pieni, mutta ei liian pieni. Pieniä putiikkeja, kivoja, kotoisia kahviloita. Ja palvelu on ollut ystävällistä ja lapsetkin on huomioitu mukavasti! – Aivan kuten Italiassa!

Mutta miksi mennä Tammisaarta edemmäs Italiaan? 

4 kommenttia

Lupailin Instagramin puolella tänään, että kirjoitan meidän pikkuisen lomamatkamme hurmaavasta majapaikasta, mutta nyt meni sevverran myöhäs...

Lupailin Instagramin puolella tänään, että kirjoitan meidän pikkuisen lomamatkamme hurmaavasta majapaikasta, mutta nyt meni sevverran myöhäseksi taas tämän huushollin rauhoittaminen, että siirrän huomiseen. 

Mutta semmosen jutun halusin vaan kertoa ja kysäistä, että kun me olimme iltakahluulla tuolla meressä, niin taapero otti ja päätti pissiälorottaa siinä niin, aivan muina miehinä mereen. Loroti loroti vaan ja minä en ehtinyt edes kissaa (tai pissaa) sanoa, saati estää tapahtumaa enää mitenkään. Tyydyin vain toteamaan, että vai niin, päästelit sitten sinne. Taapero naurahti ja alkoi laulaa kovaan ääneen, että "vettä, vettä, vettä vaan..." Wheels on the busin sävelellä (?!). Vähän pölmistyneenä yritin siinä selvittää, ettei saisi pissiä mereen, mutta eihän siitä nyt mitään tullut, kun meinasi naurattaa niin paljon.

Mutta haluaisin nyt kysyä, etenkin miehet, että onko toi lorotusjuttu joku sisäänrakennettu asia miehillä? Noin yleisestikin. Että hilirimpsistä vaan, kusasenpa tähän ja laulellen jatkan matkaani? Että sitä ei tarvi oppia mistään, vaan se tuleepi ihan luonnostaan teillä? 

Ja liittyykö tämä nyt siihen vanhaan vitsiin, jossa jumalalla oli pari juttua enää jaettavana Aatamille ja Eevalle ja niistä eka oli kyky pissiä seisaaltaan – minkä Aatami heti innoissaan varasi – ja se toinen juttu, mitä Aatami ei edes ehtinyt jäädä kuuntelemaan, oli aivot? – Tiedän, varsin hyvin kerrottu vitsi. Vois alkaa stand up -koomikoksi melkein.

Mutta että onkö? Sisäänrakennettu? Ja saako olla vähän kade? 

Öitä!

Rakkaat lorottelijani. <3
(isompi ei tiettävästi kuitenkaan lorotellut mereen)
12 kommenttia

Eilen, kun olimme iltamyöhään matkalla kotiin häistä, näimme yhtäkkiä sysimustalla taivaalla revontulia. Siis REVONTULIA! Hurmiosta soikeana...

Eilen, kun olimme iltamyöhään matkalla kotiin häistä, näimme yhtäkkiä sysimustalla taivaalla revontulia. Siis REVONTULIA! Hurmiosta soikeana päätimme ajaa pois motarilta ja etsiä jostain pimeä, katuvalaisimien ulottumattomissa oleva paikka, mistä näkisi hyvin tulet.

Vauva nukkui tyytyväisenä kaukalossaan, joten meillä ei ollut mikään kiire vielä kotiin. Nousimme motarilta jonnekin ykköstien huudeille ja mies katsoi Googlemapsista pienimmän tienpätkän, joka tulisi ekana vastaan. Löytyi sitten ihan niinkin pieni, että asfalttikin loppui. Alkoi kunnon muhkurainen hiekkatie, jossa sitten muina Vatasina ajelin melkein kolmeakymppiä ja mies antoi kartturina ohjeita kurvista.

Pysäytimme auton yhden maatilan postilaatikoille ja hyppäsimme autosta pois. Nyt ollaan niin korvessa, että vähän pelottaa jo se pimeys ja hiljaisuus, mutta täällä ei ainakaan valosaaste pääse haittaamaan revontulishowta. Ihan autiota, jee.

Änd you won't böliiv what happened next.

Se naurettavan pieni, muhkurainen hiekkatie oli joku keskiyön liikennöidyin paikka sitten kehä ykkösen! Ensin paikalle jolkotteli joku kreisi suunnistajajuoksija (ultrajuoksija, ehkä?) rannelamppunsa ja juoksutrikoittensa kanssa. Raps raps raps vaan kuului kun hän saapui hiekkatietä, ja raps raps raps vaan kuului, kun hän poistui. Ei sanonut mitään, jolkotteli vain.

Se oli jo jotenkin mystinen tapahtuma. Keskellä yötä, keskellä ei mitään. 

Kun juoksijaheppu oli hävinnyt näköpiiristä, paikalle ilmaantui mystinen kissa. Puski jalkaani päin ja kehräsi rapsutuksien perään. Oli ihan mun uusi bestis ja melkein jo adoptoin sen meille. Viereisen maatilan väki ei ehkä olisi ollut ajatuksesta mielissään, joten annoin kissan mennä menojaan.

Kohta ohi ajoi megaiso keikkabussi, jonka nimeä emme ehtineet lukea. Luultavasti joku AC/DC tai Madonna. Edelleen, keskellä ei mitään. 

Keikkabussin jälkeen autoja meni muutamat molempiin suuntiin, joista lopuksi yksi parkkeerasi meidän lähelle. Ehkä muhinoimaan, ehkä katsomaan revontulia, ehkä aikeinaan murhata meidät? Se oli joka tapauksessa liian jännää minulle, joten halusin poistua paikalta. Mielikuvitukseni on näet ehtymätön ja olen katsonut muutamat rikos- ja scifisarjat liikaa.


Lähtiessämme kurkkasimme vielä taivaalle, eikä revontulia enää näkynyt. Olimme niin hämmentyneitä tästä mystisen tien mystisestä trafiikista (mainitsinko jo mystisen), että revontulispektaakkeli meni ihan ohi. 

Mutta että sellainen erikoinen juttu tapahtui. 

Vai tapahtuiko..? (ja tähän Salaisten kansioiden biisi taustalle.)

8 kommenttia

Voi jumaleissön. Me ollaan huomenna menossä häihin – meikän osalta ekat häät neljään vuoteen ja sitten omieni – ja mulla on pieni mekkopulma...

Voi jumaleissön. Me ollaan huomenna menossä häihin – meikän osalta ekat häät neljään vuoteen ja sitten omieni – ja mulla on pieni mekkopulma. Tai no pieni ja pieni – helvetinmoinen. Mulla ei ole mekkoa.

Tavallaan mulla kyllä oli aivan hyvä mekko ja on edelleen, mutta siinä on sellainen pulma, että siinä ei pysty imettämään. Mä en kai jotenkin sisäistänyt, että vaikka se oli mulle raskausaikana ok, se ei silti ole mitään mama-mallistoa, josta sais kätevästi vetästyä boobsit esille. Vauvaa ei tarvitse enää imettää niin usein, mutta jos (kun) tilanne iskee päälle, joutuisin vetämään koko hamosen ylös, eli toisin sanoen poistumaan johonkin vessaan syöttämään. 

Olen rampannut Turun jokaisen vaatekaupan aina Marimekosta Uffiin löytämättä sopivaa. Tai no sopivia olisi kyllä löytynyt, mutta ei minun hätäpäissäänhankittu-mekkobudjettiini sopivia. Nim.merk. Ivana Helsinkia kuolaten. Palasin sitten lounaan kanssa kotiin tyhjin käsin. Ja lounaalla tarkoitan kakkua.

Näetkö kuvassa sinimustan vai kultavalkoisen mekon? NO EN TIIÄ MUTTA EN AINAKAAN SOPIVAA!

Lasten päikkäreitten jälkeen lähdin vielä yhdelle jo semisti epätoivoiselle etsinnälle Skanssin kauppakeskukseen, jossa valehtelematta tsekkasin vaateliikkeet vartissa. No ei löytynyt sieltäkään.

Kaivelin nyt kolmannen kerran kaappini ja yritin antaa mahdollisuuden jo melkein mille tahansa rääsylle. Liian pieni, liian iso, ei tarpeeksi juhlava, vähän liian juhlava, ei pysty imettää, pystyisi imettää koko hääjuhlaväen, koska on niin antava... Olemme siis takaisin lähtöruudussa. 

Nyt mä sitten istun täällä lattialla, kaikki mekot sekaisin ympäri kämppää ja syön kakkua. Korkokengät jalassa, koska ne sentään on ihan hyvät.


Saako mennä pyjamassa ja korkkareissa? Jos ei laita sitä kokovalkoista kuitenkaan?

8 kommenttia

Kaikille nuorisolaisille tiedoksi, että tuo otsikko juontaa juurensa semmosesta Prodigy-nimisen bändin biisistä ja semmoselta ajalta, kun ei...

Kaikille nuorisolaisille tiedoksi, että tuo otsikko juontaa juurensa semmosesta Prodigy-nimisen bändin biisistä ja semmoselta ajalta, kun ei ollut vielä interwebbiä – ainakaan meillä. Laitoin vaan kun tuli mieleen ja soi päässä. Ainiin ja me laulettiin sitä yläasteella, et "syö mun pitsaa, syö mun pitsaa". Jep, oltiin älyhauskoja.

Mutta siis, asiaan. Mä sanoin miehelleni, että ei mulla oo mitään ajatusta tähän hätään, mistä bloggais. Sitten tajusin, että se varmaan johtuu siitä, kun oon niin kiireinen snäppääjä nykyään. Nuorisolaiset tietävät, mutta avataan kaltaisilleni vanhuksillekin.

Eli Snapchat on sovellus, joka ei aluksi istu ollenkaan Instagram-käyttäjän käteen. Siinä ei toimi mikään kuten Instassa on tottunut, eikä mistään meinaa tulla mitään. Snapchatissa eli Snäpissä, ei pääse juuri mihinkään valikoista tai painamalla, vaan pyyhkäisemällä sivulta toiselle. Ja se on se mitä ei tahdo millään aluksi sisäistää.

No mutta. Mitä siellä sitten tehdään?

No jaetaan kuvia ja videoita. Aika urpoja lähinnä, eikä ollenkaan harkittuja. Sellaisia hetken hönkäyksiä.

Ja miten se eroaa sitten Instagramista?

Noooooh. Snäpissä ollaan välittömiä. Siis vielä Instagramia välittömämpiä. Ne, jotka olivat Instagramissa ihan alussa, muistanevat, että kuvat eivät olleet alussa mitään kummoista hifistelyä, eikä mitään kuvista ollut juuri muokattu. Sittemmin kaikki muuttui ja nyt kuvat ovat usein, ellei järkkärillä otettuja, vähintään jonkun kuvankäsittelyohjelman läpi menneitä.


Snapissa videot ja kuvat lisätään juuri sellaisenaan kuin ovat ja samantien. Kuvia ei jäädä hautomaan ottamisen jälkeen ja muokkailemaan, vaan ne julkaistaan heti tai ei ollenkaan. Paria suodatinta tai tekstin ja (välillä lapasesta lähtevää) hymiöiden lisäämistä lukuunottamatta materiaali menee sinne sellaisenaan. Siksi snäppäämien on myös nopeaa: ei tarvitse hieroa kamalan kauan julkaisuaan. 

Mä en aluksi ymmärtänyt yhtään, mikä koko sovelluksen idea oli: enhän minä nyt tarvitse mitään chattisovellusta, kunnes hokasin, että eihän se sellainen olekaan, vaikka yksityisviestejäkin voi lähetellä.

Facebook, Twitter ja Instagram ovat silkkaa tykkäilyä, seuraamista ja kommentointia. Snapissä ei ole sellaista palautekulttuuria. Snäpit katsotaan tai ollaan katsomatta ja se siitä. Yksityisviestillä voi toki laitella palautetta, jos tahtoo!

Merkittävänä erona Snapchatissa muihin somejuttuihin on myös se, että snäpit eivät tule samalla tapaa aikajärjestyksessä, kaikki seuraamasi henkilöt sekaisin, vaan jokaisen omaa snäppitarinaa käydään katsomassa – joko aina uuden snäpin tultua tai kerralla enemmän.


Minusta aika hauska ja kiitettävä ominaisuus Snäpeissä on, että ne poistuvat sovelluksesta vuorokauden päästä. Eivät siis keräänny mihinkään galleriaan, eikä edes omalle puhelimellesi, ellet niin erikseen halua. Erinomaisen hyvä ominaisuus on myös se, että jos joku nappaa puhelimellaan kuvakaappauksen snäpeistäsi, saat ilmoituksen siitä ja tiedon, kuka kuvan kaappasi!

Snapchattiin ei myöskään pääse stalkkailemaan kuvia ja videoita, ellei itse ole siellä ja lisännyt sinua kaveriksesi. Yksityisyyden kannalta vaihtoehtoja on kaksi: Voit joko laittaa, että kuka tahansa voi lisätä sinut kaveriksi tai vaihtoehtoisesti, että sinut voi lisätä vain, jos hyväksyt ko. kaverin. Oli niin tai näin, vain kaverit voivat nähdä hengentuotoksiasi.

Välillä, kun kuvaan jotain arkista tapahtumaa, mietin, että tämmöstäkö se olisi olla Iholla-sarjassa. Tässänäin vaan höpötellä kameralle jotain mitäsattuu ja sitten toiset katsoo sitä. Jos olet siis joskus miettinyt, että millainen ois oman elämäsi Iholla-sarja, snäppäilemällä voit vuorokauden verran per snäppi tutustua itseesi. Hah!

Snäpissä pääsee hauskasti katsomaan kulissien taakse. Niinku että mitä arkisia juttuja jengi puuhailee. Itsekin seurailen paria bloggaajaa ja on kiva katsoa semmosia tavallisia juttuja, arjen hetkiä. Snäppiin kun ei ladata vain elämän highlightseja, vaan aivan mitä sattuu. Sellaista matalan kynnyksen läppää, you know.


Että minusta aika kiva ja takaisin somettelun juurille palaava sovellus! Silti aika raikas kaikessa välitömyydessään ja muokkailemattomuudessaan. Miltä kuulostaa? Joko sä tuut messiin?

Mä en ole vielä löytänyt kauhean montaa seurattavaa, joten ilmianna hauskoja snäppääjiä mulle! Vaikka sut? 

Mona's daily style -blogissa oli myös kerrottu kattavasti Snapchatista. (Monan syytä, että hurahdin snäppäilyyn!) Hänet muuten löytää Monanieminen-nimellä Snäpistä ja mut Mammarimpuilee-nimellä, tottakai!

Ai hemmetti, nyt tajusin, etten oo muistanut snäpätä tänään mitään! Lapset nugguu, äkkiä snäppäämään, löl!

Peeäs. Korjaa, jos olen ymmärtänyt jonkin snäppitoiminnon väärin. Oon ihan keltanokka itsekin. Onneksi 16-vuotias kummityttö toimii mun it-tukena, haha!

4 kommenttia

Siis tänään. Tänään on onnistunut niin kovin monta asiaa. On päästy mekko-ostoksille, on käyty kampaajalla. Rauhassa. Ja siis voi että: kamp...

Siis tänään. Tänään on onnistunut niin kovin monta asiaa. On päästy mekko-ostoksille, on käyty kampaajalla. Rauhassa. Ja siis voi että: kampaajalta päästyäni ei kotona ollut itkuinen vauva, vaan täysin tyytyväinen perhe. Kaikki oli mennyt hyvin, eikä vauva ollut kaivannut sen tavallisen 24-minuutin jälkeen minua, vaikka hereillä oli koko kolmituntisen melkein ollutkin. 

Siis se tunne. Voi se tunne, kun syyllisyys poissaolosta ei paina. Kun ei ole tarvinnut koko ajan vilkuilla puhelinta kotiinpyyntöhälytyksen pelossa. Kun kotiintultuasi kukaan ei heti kaipaa sinua, vaan kaikki ovat tyytyväisiä just siinä aloillaan. Tervehtivät hymyillen, ja sinä saat käydä ihan omaan tahtiin vessassa, vaihtaa kotivaatteet päälle ja tehdä vielä ruokaakin – rauhassa!

No, ettei aivan liian onnellisuusglamööriksi menisi, taapero onneksi teki pienen palautuksen maanpinnalle ja heitti jalkapallon ruokapöydälle levittäen kaikki pöydällä olleet matskut poikineen ympäri lattioita. 

Mutta kuitenkin.

Illalla olin vielä erikoismielissäni siitä, että vauva viihtyi taas ilman minua: Sain luettua taaperon kanssa kuusi - oi kyllä, kuusi – iltasatukirjaa yhdessä. Muutaman kuukauden ajan vain isillä on ollut kunnia viettää pitkiä iltasatuhetkiä taaperon kanssa, mutta nyt meikämammakin oikein ehti. Pötköteltiin vierekkäin ja otettiin pinosta aina uusi kirja loppuunluetun tilalle. Ja oltiin muuten molemmat aika mielissään – tätä on ollut ikävä.

Että ei se loputon elämänvaihe ole sekään, että vauvalle kelpaa vain minä. Kunnia se minulle on tietysti ollut, enkä edelleenkään valita, mutta onhan tämäkin taas aika mukavaa. Että napanuora alkaa vähän joustaa. 

Ja on se isi-ihminenkin aika tyytyväinen, että vauvalle kelpaa pikkuhiljaa muukin kuin se tissillinen vanhempi.


4 kommenttia

"Miksei me olla tehty tätä aiemmin?" kysyi mies tänään tekemästäni lounassalaatista. Eilen taas sukulaiset raapivat viimeisiä past...

"Miksei me olla tehty tätä aiemmin?" kysyi mies tänään tekemästäni lounassalaatista. Eilen taas sukulaiset raapivat viimeisiä pastanjämiä kattilasta ja neuvottelivat, kuka saisi viimeiset hippuset. 

Me olemme hurahtaneet lehtikaaliruokiin ja nyt jaan kaksi erinomaisen hyvää, yksinkertaista ja nopeaa lehtikaalireseptiä! Sanoinko jo erinomaisen hyvää?

Lehtikaalipasta neljälle:

Reilusti oliiviöljyä
4 valkosipulinkynttä hienonnettuna
Suolaa, pippuria, chilijauhetta
n. 6 lehtikaalia, ruodot poistettuna ja lehdet pilkottuna
3-4 dl kermaa
Korkillinen omenaviinietikkaa (Hapokkuutta tuomaan. Laitoin valkoviinin puutteessa ja toimi!)
100 g (puolikas paketti) luumu- tai kirsikkatomaatteja puolitettuna
400 g tagliatelle-pastaa 
1 dl parmesaania raastettuna
100 g vuohenjuustoa pilkottuna

Laita hyvin suolattu pastavesi kiehumaan.
Lisää oliviiöljyä pannulle, niin että koko pohja täyttyy. 
Lämmitä vähän öljyä ja nakkaa valkosipulit, suola, pippuri ja chilijauhe sekaan. Suolaa ja pippuria saa rouhia reilusti, chiliä hyppysellinen.
Paistele miedolla lämmöllä hetki valkosipuleita, mutta älä ruskista tai polta!
Lisää pesty lehtikaalisilppu ja pyörittele öljyseoksessa.
Lisää kermat ja keittele pienellä lämmöllä n. 10 minuuttia kasaan ja lisää viinietikka. Laita tässä välissä myös pasta kiehumaan.
Lisää tomaatit kastikkeeseen ja anna hautua hetki.
Sekoita lopuksi parmesaaniraaste ja pilkotut vuohenjuustot kastikkeeseen. 
Maista ja lisää tarvittaessa suolaa!

Nostele keitetty pasta kastikkeen joukkoon, pyörittele sekaisin ja tarjoile suoraan pannusta ruoka. Päälle vähän vielä pippuria ja parmesaaniraastetta! Voilà!

***

Lämmin lehtikaalisalaatti kahdelle:

Oliiviöljyä 3 valkosipulinkynttä hienonnettuna
Suolaa, pippuria, chilijauhetta
n. 6 lehtikaalia, ruodot poistettuna ja lehdet pilkottuna
100 g. (puolikas paketti) luumu- tai kirsikkatomaatteja puolitettuna
100 g. vuohenjuustoa kiekkoina

Lisää oliviiöljyä pannulle, niin että koko pohja täyttyy. 
Lämmitä vähän öljyä ja nakkaa valkosipulit, suola, pippuri ja chilijauhe sekaan. Suolaa ja pippuria saa rouhia aika rohkeasti, chiliä hyppysellinen.
Paistele hetki valkosipuleita, mutta älä ruskista tai polta!
Lisää lehtikaalisilppu ja pyörittele öljyseoksessa.
Lisää tomaatit ja paistele hetki.
Siirrä salaattihommat pois pannulta tarjoiluastiaan ja peitä kannella.

Paista lopuksi vuohenjuustokiekot nopeasti öljyssä molemmin puolin ja laita salaatin päälle. 
Lisää muutama rouhaisu mustapippuria koko homman päälle.

Syö sellaisenaan tai tarjoile vaikka grilliherkkujen kanssa! Päälle söpii balsamietikka, eli bälsämicö! 

Näm!

6 kommenttia

Ei muka ehdi. Istahtaa. Maata. Olla. Ottaa hyvää asentoa ja kuunnella ajatuksiaan. Puhallella kaikkia turhia ja kuluttavia mietteitä yksi...


Ei muka ehdi. Istahtaa. Maata. Olla. Ottaa hyvää asentoa ja kuunnella ajatuksiaan. Puhallella kaikkia turhia ja kuluttavia mietteitä yksitellen pois ja jäädä kuuntelemaan tärkeimpiä. 

Maata riippukeinussa ja kuunnella tuulta. Katsoa puiden havinaa ja lehtien lomasta pilkottavia auringonsäteitä. Rentouttaa hartioita ja suoristaa jalkoja. 

Pysähtyä ja jäädä hetken armoille. Antaa ajatusten virrata ilman miettimistä, heittäytyä. Jättää aika ja paikka, tuntea unohtaneensa kaiken. Sukeltaa päänsä sisälle ja huomata, ettei kai ajatellutkaan mitään.

Ei ehdi. 

Pitää suorittaa. Pestä pyykkiä, tehdä ruokaa. Vastata sähköposteihin, ostaa välikausivaatteet, etsiä lentoja, suunnitella lomaa. Siivota, käydä suihkussa, lähteä, tulla, valmistautua, mennä, lukea uutiset, Facebookit, Twitterit ja Instagramit.  

Tai vaikka ehtisi, pitää kertoa muillekin, että ehtii. Ottaa kuva, jakaa. Ei ehdi päästää irti maailmasta. 

Paitsi että ehtii.

Laskee käsistään pyykit, puhelimen ja tiskit. Hylkää ne ja menee kauemmas. Istuu alas tai menee makuulleen. Odottaa hetken. Odottaa toisen. 

Tovin se ottaa, ettei meinaa automaattisesti tarttua toimeen. Tai puhelimeen. Mutta kun sinnittelee vielä hetken, helpottaa.

Ja siitä se sitten alkaa: Mahdollisuus ehtiä.


2 kommenttia

Tuli joku jännä puuska. Ensin aloin pestä pyykkiä ja siitä intoutuneena vaihdoin myös koko perheen lakanat. No ei siinä. Sitten päätin pestä...

Tuli joku jännä puuska. Ensin aloin pestä pyykkiä ja siitä intoutuneena vaihdoin myös koko perheen lakanat. No ei siinä. Sitten päätin pestä vessan ja pyyhkiä pölyt. Lopulta löysin itseni selkä hiessä hinkkaamasta kaapinovia ja lattioita – tosin ilman imurointia, koska mikäpä sen hauskempaa kuin pestä hiekkaisia ja pölyisiä lattioita. 

Onneksi kaverit piipahtivat kahville, niin loppui tuollainen sekoilu.

Ehdin jo ihmetellä, mistä moinen maaninen siivousvimma johtui – ei ollenkaan minun tapaistani nääs – ja kelasinkin, että mulla on pakko olla kuumetta tai jotain. 

Fahrenheit, koska taapero itte.

No selvisi, että mulla ei ollut, mutta taaperolla oli. Että kai se niinkin voi vaikuttaa? 

Nyt kuitenkin laskettiin rätit, mopit ja pyykit käsistä ja ässähdettiin sohvalle katsomaan piirrettyjä. Tilattiin pitsaa ja juotiin vähän mehua. Molemmat lapset nukahtivat ja minä ihmettelen yllättävän puhdasta kotia ja silittelen kuumeisen taaperon kiharoita. Voi mun piäntä. <3

2 kommenttia

Tampere oli hyvä! Ja junamatka oli hyvä! En tiedä, haluanko koskaan enää matkustaa mihinkään millään muulla, jos vaih...


Tampere oli hyvä! Ja junamatka oli hyvä! En tiedä, haluanko koskaan enää matkustaa mihinkään millään muulla, jos vaihtoehtona on oma hytti ja leikkipaikka vieressä. Erinomaista, hei! Mutta ei siitä silti nyt, vaan Tampereesta!

Me olemme miehen kanssa käyneet joskus nuorena, 2000-luvulla viimeksi Tampereella ja jotenkin tuolloin emme saaneet Tampesterista irti oikein mitään. En tiedä, oliko vika meissä (oli) vai Tampereessa, mutta emme vaan lämmenneet. Emme löytäneet mitään kivaa ja kaupunki oli muka ihan död.

Mutta eipä ollut enää!

Suurimman osan Tampere-päivästä vietimme kavereiden luona pientä vauvatyyppiä ihastellen ja grilliherkkuja ahmien. Sen verran kuitenkin ehdimme piipahtaa kylillä, että ostin uuden plehat junassa rikkoutuneiden, jo pari vuotta erinomaisesti palvelleiden lasien tilalle ja että käytiin Pikku Kakkosen puistossa, jotta taapero sai päästellä höyryjä ennen kotimatkaa.

Pikaisella Tampere-tsekkauksella kaupunki oli elävä ja vilkas. Lyhyellä kävelymatkalla keskustan läpi tuli vastaan monta mielenkiintoista kahvilaa, ravintolaa ja kuppilaa, joissa olisi voinut nauttia latten jos toisenkin. Myös kivoja design-putiikkeja näkyi, joita olisi ollut ihanaa koluta oikein ajan kanssa. Kosken ranta oli porukkaa piukassa, ja täytyy myöntää, että oispa mullekin maistunu yksi siideri rantsussa, siinä ilta-auringon lämmittäessä naamataulua ja lokkien kakkatessa niskaan. Miinus lokit.

Sovittiin miehen kanssa, että seuraava kotimaan kaupunkilomailu voitaisiinkin tehdä Tampereelle, sen ainaisen (vaikkakin ihanan) Helsingin sijaan.


Mutta koska Tampere kuitenkin on huumorikylä, sain läksiäisiksi viimesen päälle kummelia asiakaspalvelua Tigerissä. 

-Hei anteeksi, onko toi tee-se-itse-pahvitalo sellainen, että se väritetään kokonaan itse vai onko siinä jo jotain väriä?
-Jaa-a, kuule ei mitään käryä.
-Aha, no...
-Joo kato. Ei piänintäkää hajuu!
-No sepä hyvä.
-Joo, tarttis kato kattoo sinne sisää oikee. 
-Selvä.
-Juu, et ei kyä mitää käryy.
-Ok. Kiitos hei.

Ah, you gotta love Tampere! <3

***

Ja hei muuten! Meikäkin on nykyään muina nuorisolaisina Snapchatissa, koska se on thö place to be, joten jos sääki oot, nii eti mut: mammarimpuilee. Tänäänkin oon ollut ihan yliaktiivinen Tampere-snäppääjä! 

2 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki